maanantai 24. elokuuta 2015

Barrikadeille erityisherkkyyden puolesta vai kuplaan kaltaistensa kanssa?

Siitä on noin kaksi vuotta aikaa kun erityisherkkyys tuli Suomeen. Nemon kustantama Elaine Aronin Erityisherkkä Ihminen toi suuren yleisön tietoisuuteen ominaisuuden, jolle ei aiemmin ollut löytynyt yhtä kuvaavaa sanaa. Tosin moni protestoikin erityis-etuliitettä vastaan. Se koettiin osoittelevaksi ja huomionhakuiseksi. Myös loistavan suomenkielisen perustietoteoksen eritysherkkyydestä kirjoittanut Janna Satri päätyi puhumaan herkistä ihmisistä, jota valintaa hän kirjan alussa kattavasti perustelikin.

Satri ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eritysiherkkyydestä  julkaissut suomalainen asiantuntija, mutta hän oli saanut tuntea tuon naisen. Vuosina 1914-2009 elänyt psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen oli Satrin ystävä ja innoittaja. Manninenkaan ei puhunut erityisherkistä vaan poikkeuksellisen herkistä väri-ihmisistä.  Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Väri-ihmiset ja muotoihmiset erosivat hänen mukaansa toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön muita voimakkaammin. Hänen mukaansa heidät erotti ympäristöstä vain hienon hieno raja. He olivat Mannisen mukaan usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat olivatkin heille omiaan.

Aronin kirjojen ja siitä syntyneiden lukuisten lehtijuttujen matkassa erityisherkkyys levisi laajempaan tietoisuuteen. HSP –Suomen Erityisherkät ry perustettiin kaksi vuotta sitten ja siihen liittyi heti alkuun runsaasti jäseniä. Yhdistyksen ote oli heti alkuun tieteellinen, raja hörhöilyyn haluttiin pitää selkeänä. Tämä näkyi myös ensimmäisessä seminaarissa Tieteiden talossa, jossa ohjelma monen makuun oli jopa liian akateeminen ja vaikeaselkoinen. Kokonaisuus kuitenkin oli selkeä ja miellyttävän poikkitieteellinen. Sali oli myyty täyteen. Tunnelma oli tiivis ja myönteinen.

Monelle erityisherkälle ihmisille erityisherkkyyteen tutustuminen on ollut vavisuttava kokemus. Vuosien tunne erilaisuudesta ja huonommuudesta on vaihtunut oman yhteisön löytämisen riemuun, jota säännönmukaisesti koetellaan ulkoapäin tulevalla kritiikillä.

Viime viikonvaihteessa Helsingin Sanomien Arla Kanerva arvioi Anja Snellmanin omaelämänkerrallisen teoksen Antautuminen. Samaan aikaan lehdessä julkaistiin myös eritysherkkyyttä ilmiönä arvioiva Jantso Jokelinen kommentti. Vaikka Snellmanin kirjan kritiikki ei ollut erityisen huono, sai kirjailija valtavat sympatiat puolelleen some-maailman suljetulla erityisherkkyyssivustolla. Kirjoittajat lohduttivat ja ymmärsivät kirjailijaa. Keskustelussa oli vahva me ja muut -ääni.

En ole lukenut vielä Antautumista, enkä osaa ottaa kantaa siihen. Minua ei kuitenkaan Jokelinin teksti (herkkänä ihmisenä) loukannut vaan inspiroi. Ehkä hevonpaska-kommentin olisi voinut korvata jollain lievemmällä, mutta ennen kaikkea Jokelin avasi jälleen uusia mielenkiintoisia näkökulmia erityisherkkyyteen ominaisuutena tai ilmiönä, jos se niin halutaan nähdä.

Toivon, että herkkyydestä keskusteleminen ei polarisoidu meihin herkkiin ja niihin muihin. En halua että HSP korotetaan piirteenä paremmaksi tai huonommaksi. Kuten Aron itsekin on todennut, herkkyyttä on monenlaista. Hänenkään toiveensa ei ollut piirteen medikalisoituminen. Kovin jyrkkä railo "meidän herkkien" ja "muun maailman" välillä tekee kohtaamisen mahdottomaksi ja kohtaaminen on kuitenkin sitä, mitä me erityisesti tässä maailmassa kaipaamme. En halua erityisherkkyysbarrikadeille, en halua erityisherkkyyskuplaan. Haluan elää maailmassa, jossa kaikille on tilaa, vaikka kaltaisieni seurassa hyvin viihdynkin.

Seuraava erityisherkkien itsetuntemuskurssini järjestetään marraskuussa Ystävyyden majatalossa ja sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat tutkia omaa herkkyyttään.

2 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä. Tuntuu, että erityisherkät liiankin herkästi ottavat itseensä kaikenlaisten meitä koskevan kirjoittelun (ellei se ole vaaleanpunaisin sydämin koristeltu ja myötäkarvaan silittävä).
    Ennen kaikkea erityisherkkyyden löytäminen on hyvä itsetuntemuksen ja itsensä ymmärtämisen väline. Itselleni aukesi kuin kokonaan uusi näkymä minusta itsestäni. En ollutkaan se täysin vääränlainen, huono, suorastaan idiootti pikkusieluinen niuho, joksi olin itseni pahimmillaan tuominnut. Kun ymmärtää ominaisuuksiaan paremmin, on elämä itsensä ja kaikenlaisten ihmisten kanssa paljon helpompaa.

    PS. Antautuminen on mulla seuraavana lukulistalla, odotan mielenkiinnolla :)

    VastaaPoista
  2. Moikka Tuula! Kiitos kommentista. Nythän tämä erityisherkkyys on kovin tapetilla kun Hesari provosoi keskustelua. Lähipäivinä saamme todennäköisesti lukea lisää. Pidän siitä että keskustelua on, voimme kaikki oppia siitä koko ajan enemmän. Mielenkiintoista ja hienoa.

    VastaaPoista