sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Talviajan pehmeys ja turva

Olen syntynyt syksyllä, keskellä pimeyttä, mutta täydenkuun loisteessa marraskuussa vuonna 1969. Ehkä sen tähden minusta tuntuu, että vuosi alkaa syksystä. En pelkää pimeää, en harmautta, sade kutoo samettia sieluni ylle. Lempifantasiani on, kuinka saan maata merenrantahuvilassa syysmyrskyn keskellä rakastajani kainalossa ja kuunnella kuinka tuuli keinuttaa puiden latvoja ja nostattaa meren aaltoja. Mielentilasta riippuen, voin olla ajatuksissani kaukaisen meren rannalla tai oman maan sannalla. Myrskyn pauhu muistuttaa minua siitä, kuinka pieni olen, ja kuinka juuri sen tähden, voin luopua pelosta. Sen tähden, voin antaa tulla mitä tulee. Voin olla, mitä olen. Voin luopua kontrollista ja antautua.

Syksy sulkee vuoden syliinsä ja talvi peittelee luonnon uneen. Värit juhlivat mennyttä kesää, tekevät juhlasaaton kirkkaudelle. Tuulessa tunnen lapsuuteni tuoksun. Näyttää, kuinka aika hiljenisi ja kävisimme tauolle. Kuitenkin, piilossa, metsän peitossa, tapahtuu kummia:  alkuja, elämää, aavistus seuraavasta keväästä. Niin minussakin syntyy pitkän talven aikana vastauksia, haaveista tavoitteita ja voimaa. Olen lukenut joskus, että syntymävuodenaika värittää ihmisen sielunmaisemaa, ehkä se on totta. Ainakin moni läheinen ystäväni on syntynyt syksyllä kuten minäkin.

Tämä syksy on ravistellut minua monin tavoin, olen itkenyt ja nauranut enemmän kuin vuosiin. Olen ollut ahdistunut ja kokenut hurjaa hehkua. Olen joutunut jättämään taakse pitkän elämänvaiheen perheenäitinä, kun lapseni ovat nyt aikuisia. Elämä kysyy  minulta tänään, mitä seuraavaksi Marika? Mihin suuntaan? Ja huomaan, että yhä on niin paljon sanojen takana olevaa, jonka haltuun ottamiseksi tarvitsen aikaa, jonka näkyväksi tekemiseen ystävien tukea. Tarvitsen kirjoja, musiikkia ja luontoa. Luottamusta ja rakkautta. Lähdevettä ja hyvää kahvia, perunoita ja sipulia pannulla. Äitini läsnäoloa. Painavaa peittoa, kuumaa suihkua, yhteenliittymistä ja omaa tilaa. Olen pian 48-vuotias ja aivan alussa.

Eino Leino sen hyvin asetti:

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.


Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.





Talviajan alkamisen päivänä.

Kuva otettu vuonna 2003.






2 kommenttia:

  1. Kiitos <3 Samassa kohdassa elämässäni. Ja niin kuin elämä muuttuu, niin muuttuu myös elämän rytmi...sitä etsin nyt <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos sinulle kun kommentoit, parhainta uuden ajan alkua!

    VastaaPoista