Luin tänään päiväkirjaani vuosilta 1981-1984. Juuri kun olin
kirjoittanut muutamia päiviä sitten blogiini kuinka paljon olenkaan muuttunut
nuoruusvuosistani, löysin Marikan, joka ei juurikaan ollut muuttunut. Mikä
ihmeellisintä, sain todistaa kuinka
suurimmat toiveeni todella ovat toteutuneet tähän päivään mennessä. En haaveillut
neljätoistavuotiaana häistä tai ikuisesta rakkaudesta. En ollut kiinnostunut
muodista tai kauneudesta. Olin huolissani ihmissuhteistani, ystävistäni, maailmasta.
Siitä kuinka vaikeaa ihmisten on ymmärtää toisiaan sanoista huolimatta. Olin
myös intohimoisen ihastunut, mutta hetken hurmassa, vailla toivoa huomisesta.
Poika ei tainnut koskaan saada tietää tunteistani, vaikka aikuisillle osa
niistä näkyikin. Pojan mummo ajoi minut pois. ”Kyllä minä tiedän mitä sinä täällä kyttäät.” Emme olleet toisiamme edes käsistä pitäneet.
Itkin koko kahdeksantuntisen matkan landelta himaan.
Kirjoitin myös eläimistä, siteerasin Odysseiaa (jonka
Penelopeen samastuin), ja kerroin
perheestäni ja kissoistani. Paheksuin kavereiden tupakanpolttoa, suunnittelin
joululahjojen ostamista, pohdin voimakkaita tunteitani ja ihmissuhteitani . Ihmettelin
ihmisten huonoa käytöstä. Eräälle sivulle olin piirtänyt pilakuvan, jonka alla
lukee: ”Tyhmä ihminen. Esim. Noora ja Teija”.
Se suurin toive, se kirjoitettiin kirjaan useaan otteeseen
ja se oli osoitettu Jumalalle, jota kohtaan tunsin suurta vetoa. Toivoin siinä
kahta lasta, tyttöä ja poikaa. En muistanut asiaa enää kun laitoimme lapsemme
tilaukseen häämatkallamme vuonna 1994. Sakkea odottaessanikin luulin
odottavani toista tyttöä. En tiennyt että toiveeni oli otettu vastaan jo kauan
sitten. Siitä kiitän tänään ja uskon yhä samalla lapsenuskolla maailmankaikkeudelle jättämiini tilauksiin
kuin silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti