sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Talviajan pehmeys ja turva

Olen syntynyt syksyllä, keskellä pimeyttä, mutta täydenkuun loisteessa marraskuussa vuonna 1969. Ehkä sen tähden minusta tuntuu, että vuosi alkaa syksystä. En pelkää pimeää, en harmautta, sade kutoo samettia sieluni ylle. Lempifantasiani on, kuinka saan maata merenrantahuvilassa syysmyrskyn keskellä rakastajani kainalossa ja kuunnella kuinka tuuli keinuttaa puiden latvoja ja nostattaa meren aaltoja. Mielentilasta riippuen, voin olla ajatuksissani kaukaisen meren rannalla tai oman maan sannalla. Myrskyn pauhu muistuttaa minua siitä, kuinka pieni olen, ja kuinka juuri sen tähden, voin luopua pelosta. Sen tähden, voin antaa tulla mitä tulee. Voin olla, mitä olen. Voin luopua kontrollista ja antautua.

Syksy sulkee vuoden syliinsä ja talvi peittelee luonnon uneen. Värit juhlivat mennyttä kesää, tekevät juhlasaaton kirkkaudelle. Tuulessa tunnen lapsuuteni tuoksun. Näyttää, kuinka aika hiljenisi ja kävisimme tauolle. Kuitenkin, piilossa, metsän peitossa, tapahtuu kummia:  alkuja, elämää, aavistus seuraavasta keväästä. Niin minussakin syntyy pitkän talven aikana vastauksia, haaveista tavoitteita ja voimaa. Olen lukenut joskus, että syntymävuodenaika värittää ihmisen sielunmaisemaa, ehkä se on totta. Ainakin moni läheinen ystäväni on syntynyt syksyllä kuten minäkin.

Tämä syksy on ravistellut minua monin tavoin, olen itkenyt ja nauranut enemmän kuin vuosiin. Olen ollut ahdistunut ja kokenut hurjaa hehkua. Olen joutunut jättämään taakse pitkän elämänvaiheen perheenäitinä, kun lapseni ovat nyt aikuisia. Elämä kysyy  minulta tänään, mitä seuraavaksi Marika? Mihin suuntaan? Ja huomaan, että yhä on niin paljon sanojen takana olevaa, jonka haltuun ottamiseksi tarvitsen aikaa, jonka näkyväksi tekemiseen ystävien tukea. Tarvitsen kirjoja, musiikkia ja luontoa. Luottamusta ja rakkautta. Lähdevettä ja hyvää kahvia, perunoita ja sipulia pannulla. Äitini läsnäoloa. Painavaa peittoa, kuumaa suihkua, yhteenliittymistä ja omaa tilaa. Olen pian 48-vuotias ja aivan alussa.

Eino Leino sen hyvin asetti:

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.


Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.





Talviajan alkamisen päivänä.

Kuva otettu vuonna 2003.






perjantai 20. lokakuuta 2017

Kiitollisuus ravitsee sydäntä

Läsnäolo on tärkeää, jotta voisi huomata omat tunteensa. Liian tiheä askel, täysi kalenteri tai pakeneminen päihteisiin etäännyttää meidät tunteistamme. Moni kuitenkin myös perustelee täyttä arkeaan juuri kokemusten ja elämysten haalimisella. Myös alkoholia ja huumeita käytetään tavoitteena kokea jotain, joka ei ole tavoitettavissa arjen kainalossa. Mikä estää meitä näkemästä elämän hienot vivahteet ympärillämme?

Hyvä ystäväni sanoi tällä viikolla, ettei hän tarvitse alkoholia tai sirkushuveja nauttiakseen elämästään. Että kaikki on niin hienoa jo itsessään: kulttuuri, ihmissuhteet, ajankohtaisista asioista innostuminen, kuuma teepannu ja runokirja. Onko elämästä hurmaantuminen taitolaji? Ainakin sen minä olen huomannut, ettei se korreloi omaisuuden tai vastoinkäymisten kanssa. Minullakin on vuosien kokemus siitä, miltä tuntui jännittää, kuinka rahat riittäisivät viimeiselle viikolle ennen palkkaa. Ne vuodet ovat muistoissani hienoja, tiukka rahatilanne vain kirkasti kaikkea sitä muuta hyvää, mistä sain nauttia.

Sanotaan, ettei onni asu olosuhteissa. Minun on helppo uskoa se omien kokemusteni ja ympärillä olevien tarinoiden kautta. Suurin yhteinen nimittäjä onnellisten ihmisten keskuudessa on elämänkokemusteni mukaan kiitollisuus. Taito nauttia elämän kauneudesta ja mahdollisuuksista. Tahto ilahduttaa lähimmäisiään ja iloita heidän onnestaan. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin.  Kaikilla ei tätä lahjaa ole. Ajattelen kuitenkin, että sen voi oppia jos vain haluaa.

Myös vaikeista asioista ja elämän vastoinkäymisistä voi olla kiitollinen. Usein ne ovat suuria opastajia matkallamme. Se, mikä niiden anti on, näyttäytyy useimmiten kuitenkin vasta ajan päästä ja silloinkin heille, jotka ovat päättäneet luottaa elämään tapahtuneesta huolimatta. Jos olet hylännyt itsesi, kun et saanutkaan sitä mitä elämältä halusit, niin muista ettei suunnanvaihdos ole milloinkaan myöhäistä. Kuten joku viisas joskus sanoi: paras aika istuttaa omenapuu oli kaksikymmentä vuotta sitten, toiseksi paras aika on tänään. Lisäisin vielä, että hedelmiä sinun ei tarvitse kuitenkaan odottaa niin kauaa.