Lapseni muuttivat luotani omilleen pari vuotta sitten, se oli eroni jälkeen elämäni suurin kriisi. Muistan kuinka pohdin asiaa ennalta, kun lapset olivat teini-ikäisiä. En ymmärtänyt tyhjän pesän syndroomasta kärsiviä vanhempia, ajattelin, että mitäköhän nuo horisevat, nauttisivat vapaudestaan.
Irrottautumisen vaikeus ei johdu siitä että mieli kapinoisi sitä vastaan, kun lapset lähtevät omilleen, kyse on ennen kaikkea elämäntarkoituksen päivittymisestä. Olin elänyt l8 vuotta lähivanhempana, kaikki ratkaisuni olivat linkittyneet äitiyteeni. En toki ollut unohtanut omia tarpeitani, äidin salattuja elämiä ja ammatillista kutsumustani. Kuitenkin, kaikkein tärkeintä oli olla äiti lapsilleni. Sitä kautta olin peilannut kaikki ratkaisuni vuosien varrella. On vaikeaa kun käy läpi haastavia ja toisilleen vastakkaisiakin tunteita. Kun samaan aikaan koet helpotusta ja tuskaa, ikävää, ylpeyttä ja kaipuuta. Kun haluat soittaa aikuiselle lapselle, mutta et tee sitä, koska soitit juuri toissapäivänä:
Olisinhan toki pahasti turhautunut, jos poikaseni eivät olisi lentäneet maailmaan. Hyvä näin, olen tehtäväni tehnyt.
Samaan aikaan iloitsen siitä, että oma äitini on ihana harmaa pantterini, joka kanssa välimme lähenevät koko ajan. Se muistuttaa minua samalla, että äitiys jatkuu läpi elämän. Saimme antaa haastattelun kolmen sukupolven tunteista äitiyteen liittyen, voit lukea sen Op:n verkkojulkaisusta.
