torstai 29. toukokuuta 2014

Antaudu itsellesi

 
Elämä on lahja. Voi olla vaikea ottaa sitä kaikilta osin käyttöönsä, kun samaan aikaan maailmassa on kärsiviä ihmisiä, sotia, kipua ja pahuutta. Me emme tiedä miksi olemme syntyneet itseksemme, emmekä kehitysmaan köyhiin oloihin tai sodan keskelle. Vaikka hyvinvointiyhteiskunta rapautuu, on meillä kuitenkin vielä paljon jäljellä, lämpöä, puhdasta vettä, luottamusta ihmiseen.

Olen päättänyt iloita itsestäni ja elämästäni. nauttia kokemuksistani ja tehdä kiehtovaa tutkimusretkeä mieleni ja kehoni mahdollisuuksiin. Olla siinä apuna myös niille jotka tarvitsevat siihen ohjausta.  Ei elämä ole kenellekään helppoa, ei ainakaan useimmille. Meillä on kuitenkin aina  mahdollisuus vaikuttaa asenteeseemme.  Myös siihen, millä silmin kohtaamme elämämme, silloinkin kun asiat haastavat, ystävä lähtee tai missään ei tunnu olevan mieltä.

Avioeroni vuonna 1998 avasi minulle kehityksen mahdollisuuden. Olen tutustunut itseeni ja elänyt vahvasti todeksi viimeisen kymmenen vuoden ajan sen, että tavoitteiden asettaminen edistää niihin pääsemistä ja omiin kipuihin, jumeihin ja veivauksiin voi vaikuttaa. Joskus se tuntuu aivan maagiselta. Mutta se on palkka siitä että heittäytyy, ottaa elämänsä vastaan. Koska paras tapa kiittää täällä olosta on antautua elämälle. Se tapahtuu elämällä itsensä todeksi. Ottamalla vastuu elämästään. Antautumalla mahdollisuuksille. Oletko sinä koko potentiaalisi kokoinen?  Sinä olet aarresaari, mahdollisuuksia täynnä. Juhli elämälläsi!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Jos kauneus on katsojan silmissä, niin missä seksi on?


Nuorena naisena tapailin kerran miestä, joka oli armottoman ihastunut erääseen lentoemäntään. Asia selvisi treffeillämme. Kerran törmäsin heihin Sörkässä bussipysäkillä, hetken päästä sain tekstiviestin jossa mies selitteli minulle sitä, että vaikka lentoemo ei ollutkaan erikoisen kaunis, oli hän kuitenkin järjettömän ihastunut naiseen. Miehen logiikka ei oikein auennut minulle. Eikö rakkaus tee toisesta kaunista? Miksi hän halusi jakaa kanssani ajatuksensa? Ehkä hän oli vain hämmentynyt halunsa suuntautumisesta naiseen, joka ei edustanut hänen kauneusideaaliaan?

En ole koskaan lämmennyt erityisesti ulkonäkööni liittyville kohteliaisuuksille. Mietittyäni asiaa olen päätynyt siihen että asiassa hämmentää minua fokuksen tökähtäminen ulkoisiin seikkoihin. Vaikka minusta on toki kivaa olla nätti, näen sen mieluummin välkähtävän palautteena katsojan katseessa keskustellessamme, vangiten minusta enemmän kuin vain kuoren, kuin kuulen sen sanottavan ääneen.

Sanotaan että kauneus on  katsoja silmissä, entä missäpä luuraa seksi? Vastaukseksi saisi varmaan helposti värikkäitä kuvauksia.  Ihmisten välinen seksuaalinen vetovoimakenttä tai kentättömyys on elämän suuria mysteereitä. Se on myös parhaimmillaan kovin harvinainen tila. Ainakin silloin kun sitä ei ole alistettu päihteiden tuottamaksi provokaatioksi tai nopean seksuaalisen purkautumisen keppihevoseksi. Kuten Robert Burney on ilmaissut: Kaksi ihmistä, jotka tietoisesti pyrkivät kohti toisiaan, voi olla todella kaunis kokemus."

Naiminen on mutkattomimmillaan helppoa ajankulua johon voi heittää turhaumat ja stressin, mutta sielu edellä toista kohti kulkeminen vaatii jo enemmän. Ei alastomien vartaloiden kohtaaminen luo vielä ihmisten välille läheisyyttä, ei edes se, ettei tartte jännittää miltä näyttää vastamakkaroineen tai että orgasmi nasahtaa päälle samalla hekuman hetkellä. Seksi voi myös etäännyttää, suorituskeskeisessä tunteiden autiomaassa keitaalle ei mahdu juomaan kuin yksi kerrallaan.

Läheisyys syntyy siellä missä ihminen uskaltaa ensin katsoa itseään ja sen jälkeen toisen silmistä heijastuvaa omaa kuvajaistaan.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Minä, keski-ikäinen nainen


Täytän tänä vuonna 45 vuotta. Olen siis saman ikäinen kuin äitini oli esikoiseni syntyessä. ja muutaman vuoden vanhempi kuin äitini äiti oli äitini syntyessä. En usko tulevani vielä mummoksi, en edes tunne olevani vielä mummoikäinen, vaikka toisaalta ajatus viehättää. Näkökulman vaihtuminen stressaavasta äidinroolista ilottelevaan murren (omakeksimä mummonimeni) elämään kiehtoo. Toivon, että saan siihen vielä tilaisuuden.  Aion olla hassu ja rento mummo, mahdollistaja ja tarinoiden kertoja ja oi, niitä kyllä riittää, kaikkiin ikävaiheisiin. Kuten vähän vanhemmille lapsenlapsille sopiva tarina siitä, kuinka tapasin vaarin.

Meilahti kesällä 1992. Minut on juuri jätetty elämäni ensimmäisessä ihmissuhteessa. Poika ilmoitti erosta yöllä yllättäen liki neljän vuoden avoliiton jälkeen. Viinilasini iskeytyy seinään ja vaalea neste valuu lattialle. Oksennan kivusta. Seuraavana päivänä mies on jo merillä: "Voitko olla pois tullessani takaisin". Istun pimeässä huoneessa Kuusitiellä kuunnellen kesän puiden huminaa ja mustarastaan laulua. Viikkaan pojalta lahjaksi saamani vaaleansiniset Niken verkkarit kasaan ja asetan kitarakorun ja valokuvat niiden päälle torniksi odottamaan asunnonhaltijaa. Kirjoitan päiväkirjaa. Soitan terapeutilleni: "Ei se välttämättä ole lopullista" Itken. Vihaan. En näe eteenpäin.
Kahden viikon kuluttua olen jo tavannut tulevan aviomieheni Helsingin uudessa yökerhossa Cafe Nouveaussa. Rakastunut ensi näkemältä baarin himmeiden valojen loisteessa tummaan mieheen joka astuu kynnyksen yli saliin kaksi miltei yhtä komeaa lakeijaa ympärillään. Kävellyt päättäväisesti baaritiskille. Silittänyt reittä ymmärtäessäni että tämä oli kaiken tapahtuneen lopullinen tarkoitus. Lähettänyt ensimmäisten öiden jälkihehkussa lahjaksi Anais Ninin eroottisia novelleja. Mutta lankanumeroni, sen annoin vasta paljon myöhemmin. 

Keski-ikäisenä oleminen on mielestäni tavattoman hienoa. Kuin olisi kääriytynyt mukavaan, aitassa vuosien tuulien pehmentämään täkkiin. On lämmintä ja turvallista. Ei kaipaa taakse, ei tähyä eteenpäin. Vaikka välillä kolottaa selkää ja polvet vinkuu, kirja pitää viedä ilman tiikerilaseja metrin päähän ja nopeus hoitaa hommia ei ole enää ihan ennallaan,  auttaa elämän opettama kärsivällisyys suhtautumaan kehoon, lähimmäisiin ja päivän tuomiin haasteisiin lempeydellä. Nautin itseni seurasta suunnattomasti, olen minussa. En juokse elämän perässä. Olen vihdoin oppinut olemaan hetkessä, en tarvitse edes ajatuksia häiritsemään läsnäoloa itsessäni kun pysähdyn ja annan pölyn laskeutua tyhjässä huoneessa sileille olkapäilleni. En tarvitse, edes ajatuksia.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kun saa itsensä takaisin

Olen monesti ollut todistamassa kuinka ryhmän tai työpajan osallistuja käyttää sanoja: "Olen saanut itseni takaisin". Useimmiten sanat kuulee eroryhmässä monen viikon prosessin jälkeen lahjana antaumuksellisesta työstä itsensä kanssa, mutta myös ihmisiltä, jotka ovat tavanneet ensimmäistä kertaa muita erityisherkkiä ja tunnistaneet itsensä kaltaisessaan. Moni näistä henkilöistä on ollut pitkään eksyksissä ihmissuhteessa tai yrittänyt ahtautua rooliin johon ei mahdu. Kun entisen elämän seinät kaatuvat, aukeaa ympärillä mahdollisuuksien maailma.

Kun väestössä on tutkimusten mukaan erityisherkkiä noin 20%, niin kokemukseni mukaan heitä on eroryhmissä vaihtelevasti noin 60-90%. Todennäköisesti erityisherkät kaipaavat enemmän tukea vaikeassa elämäntilanteessa koska ovat tunteidensa armoilla ja kärsivät usein fyysisestikin rakkaussuhteen päättymisestä. Viimeisen kuluneen vuoden aikana olen ymmärtänyt että tämä on myös todennäköinen syy sille että olen vetänyt eroryhmiä jo yhdentoista vuoden ajan; saan kaltaisteni seurasta itselleni paljon samalla kun minulla on vahva ymmärrys heidän mielenmaisemastaan. Siinä kun logoterapia yllätti minut sillä, että elämänfilosofiani olikin jo kirjoitettu ennen syntymääni, legitimoi Elaine Aron tutkimuksillaan tunteideni olemassaolon. Vaikka tunteiden oikeuttaminen kuulostaa kamalalta, on se ollut minulle yksi tärkeä valaistuminen jonka kautta pystyn nyt auttamaan muita kaltaisiani paremmin.

Ihmisen kriisejä on kautta aikojen lääkitty ja terapoitu. Usein ne ovat myös oikein valittuja hoitomuotoja. Suuri osa ihmisten kivuista on kuitenkin hoidettavissa muilla tavoin. Elämänkriisit, ihmissuhdehaasteet ja kasvukivut jalostuvat paremmaksi itsetuntemukseksi kun niitä jakaa vertaistensa kanssa, lukee hoitavaa kirjallisuutta ja kuuntelee hyväilevää musiikkia, antautuu hetkelle, tuntee tunteitansa ja viettää aikaa ihmisten seurassa, joiden kanssa on hyvä olla.

Lue lisää Suomen erityisherkkien yhdistyksestä.

torstai 1. toukokuuta 2014

Onko onnellinen elämä ilman parisuhdetta mahdollistakaan?

Image courtesy of  Ambro/FreeDigitalPhotos.net
Väestöliiton avio- ja avoeroja selvittävää perhebarometria (Yhdessä vai erikseen? Tutkimus suomalaisten parisuhteiden vahvuuksista, ristiriidoista ja erojen syistä) uudelleen lukiessani pysähdyin tutkimuksen tehneen ja kirjoittaneen Osmo Kontulan lauseeseen: "Elämässä on vaikeata saavuttaa aitoa hyvinvointia ja onnea ilman parisuhdetta.". Lause osana avioerotutkimusta oli mielestäni irrallinen ja subjektiivinen. Kontula on tutkinut kolmenkymmenen vuoden ajan erityisesti suomalaisten seksuaalielämää, tosin kattavaan julkaisuaineistoon kuuluu myös muita aiheita. Yksinelämisestä ainakin Eija-Maarit Ojalan kanssa tehty "Tarvitseeko minua kukaan? Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä". 

Aidon hyvinvoinnin ja onnen liittäminen suoraan parisuhteeseen kuulostaa minusta kuitenkin enemmän omalta mielipiteeltä kuin tosiasialta (luultavasti minun pitää kysyä tätä vielä suoraan Kontulalta, mutta jatkan kuitenkin vielä spekuloimista omista kokemuksistani käsin). Lisäksi minua tökkäisee sana "aidon". Mitä tarkoittaa epäaito hyvinvointi tai onnellisuus?

Minulla on kokemusta kolmesta pitkästä parisuhteesta. Nuoruusajan avoliittoni oli pitkälti riippuvuussuhde, avioliittoni noudatti tilastokaavaa seitsemän vuoden kestossaan ja kahden lapsen jälkeen esiin nousseissa haasteissaan ja kolmannessa pitkässä ihmissuhteessani kasvoin kipeästi kohtaamaan sen kuinka tärkeätä on pitää kiinni omista luovuttamattomista arvoistaan. Jokainen ero on  koskenut, mutta se huikea tunne kun saa itsensä takaisin eksyttyään painajaismetsään on joka kerta ollut sen arvoinen. Jokainen suhde kesti myös juuri niin kauan kun sillä oli mahdollista elää eikä yhteenkään niistä ollut paluuta. Jokainen niistä kasvatti minua lähemmäs itseäni, mutta isoin kasvu tapahtui vasta eron jälkeen, pyhässä jälleenrakennuksen tilassa. Ei minusta tuntunut ettei minulla parisuhteiden jälkeen olisi ollut enää  aitoa hyvinvointia ja onnea, päinvastoin. En myöskään ajattele enää, että kyllä se seuraava varmaan on se oikea. Tärkeimmät onnellisuuteeni liittyvät asiat koskevat omaa suhdettani omaa itseäni kohtaan.

 Minun on vaikeata uskoa, että olisin harvinainen tai poikkeus tässä asiassa. Itse kirjoittamani voimalauseeni: "Ihminen täydentyy itsensä kautta mutta kasvaa toisen rinnalla" todistaa puolestani että uskon vahvasti yhdessä kasvamiseen ja yhteisöllisyyteen. Kokemuksesta tiedän myös, että seksuaaliseen ja rakkaudelliseen jakamiseen perustuva parisuhde on hyvin kasvattava ja hoitava kokemus. Omasta ja monen muun tapaamani ihmisen puolesta voin kuitenkin sanoa, että ihminen ei tarvitse välttämättä parisuhdetta ollakseen hyvinvoiva ja onnellinen. Joillekin se voi olla jopa valinta. Se että pääkaupunkiseudulla asuu yli 50 % ihmisistä yksin ei tarkoita sitä ettei kukaan löytäisi toisiaan. Jotkut meistä kukoistavat vain paremmin yksin tai eivät ole kasvaneet vielä tarpeeksi vahvoiksi kietoutuakseen toiseen.

Olen haastatellut itseni lisäksi myös muita samasta aiheesta. Lainaan muutamaa henkilöä:
"Luulen, että olen jo pienenä viettänyt paljon aikaa oman pään sisällä. Olen silti aina viihtynyt seurassa ja saanut helposti kavereita. Joitakin asioita tykkään tehdä mieluiten itsekseni. Parisuhteen osalta olen enemminkin yksineläjä. Minulla on ollut onnistuneita suhteita. En silti tarvitse toista niin paljon, että luopuisin kokonaan yksinäisyydestä. Yksinolo on valinta, ei kohtalo. Tunne voimistuu koko ajan."
"Tarvitsen yksinäsyyttä siihen, että pystyn hengittämään, pystyn olemaan. siihen, että kuulen omat ajatukseni. siihen, että saan tehdä asiat omassa tahdissa, omalla tavalla. siihen että voin elää omannäköistä elämää, joutumatta tekemään kompromisseja."
On upeaa että yhden ihmiselämän sisään voi mahtua monta elämää. Jokaisella on oikeus olla tavallaan onnellinen, eksyä, löytää, kasvaa enemmän kohti itseään. Vaihtaa mielipidettä ja kumppania,  olla yksin. Parisuhteen ja onnellisuuden liittäminen toisiinsa voi kuitenkin huonoimmassa tapauksessa estää ihmistä löytämästä onnea ja mielekkyyttä omasta itsestään, joka on tutkimusten mukaan hyvän ja toimivan parisuhteen perusta, ei parisuhde sinänsä.