Kului vuosia ja elämässäni tuli muutamia hautajaisia lisää,
mutta vasta kun menetin itseni ikäisen, minulle hyvin tärkeän ystävän syövälle
vuonna 2008, jouduin kohtaamaan kuoleman kosketusetäisyydeltä. Totesin, ettei sen käsittely ole vain aamusumun väristä valoa tai hiljaisia
huoneita raskaat verhot ikkunoiden eteen vedettynä, vaan paljon muitakin, yllättäviä
tunteita ja monimuotoisia, ei aina niin arvokkaita tapoja selviytyä.
Olimme olleet ystäviä liki kahdenkymmenen vuoden ajan ja
jakaneet monia asioita yhdessä. Olimme opiskelleet tuntikausia, reissanneet, eronneet samaan aikaan miehistämme ja löytäneet
Anthony de Mellon teoksien kautta uuden tavan suhtautua elämäämme. Rintasyöpädiagnoosin
saatuaan ystäväni kertoi minulle sairauden kautta oppineensa, ettei elämässä
sittenkään terveys ole tärkein asia, vaikka se useimmiten listataan ykköseksi. Usein
vain vasta sairaus sen meille opettaa. Viimeisen vuotensa aikana hän puhui enemmän
elämästä kuin kuolemasta. Siitä kai kuolemassa on pitkälle kysymyskin; vasta
kuolema sinetöi merkityksen elämällemme, kuten logoterapiassa ajatellaan.
Hautajaisissa oli paljon ihmisiä joita en tuntenut. Minulle
annettiin tehtäväksi lukea osanottoadressit, pidin myös puheen. Lupasin
kirjoittaa muistokirjoituksen lehteen. Lohdutin ihmisiä. Katselin itseäni kuin
muukalaista ja mietin, kuka minua lohduttaisi. Kevät kului ja ymmärsin, ettei
suru jakamalla puolitu, eikä sitä kukaan puolestani voisi kantaa. Suru kohtaa
meidät ja meidän on kutsuttava se sisään. Kuunneltava mitä se minulle kertoo. Koska
suru on itsessään paras lohduttaja; ilman kerran jaettua rakkautta, se ei pystyisi
hoitamaan meitä.