Älä surua pelkää

Muistan kun pappani kuoli. Olin noin kuusivuotias. Tulin ulkoa sisälle, äiti seisoi eteisessä  ja itki. Kertoi mitä oli tapahtunut. Muistan ajatelleeni tai tunteneeni:  Vanhat  ihmiset kuolevat, se ei koske lapsia tai aikuisia. Hautajaisissa seisoin pikkusiskoni kanssa sinivalkoruudullisissa mekoissa, sisko olisi halunnut antaa papalle kukat käteen. Valokuvassa äiti yrittää irrottaa niitä siskon kädestä. Isä itki. Mummolla oli musta huntu kasvojen edessä.

Kului vuosia ja elämässäni tuli muutamia hautajaisia lisää, mutta vasta kun menetin itseni ikäisen, minulle hyvin tärkeän ystävän syövälle vuonna 2008, jouduin kohtaamaan kuoleman kosketusetäisyydeltä.  Totesin, ettei sen käsittely  ole vain aamusumun väristä valoa tai hiljaisia huoneita raskaat verhot ikkunoiden eteen vedettynä, vaan paljon muitakin, yllättäviä tunteita ja monimuotoisia, ei aina niin arvokkaita tapoja selviytyä.

Olimme olleet ystäviä liki kahdenkymmenen vuoden ajan ja jakaneet monia asioita yhdessä. Olimme opiskelleet tuntikausia, reissanneet,  eronneet samaan aikaan miehistämme ja löytäneet Anthony de Mellon teoksien kautta uuden tavan suhtautua elämäämme. Rintasyöpädiagnoosin saatuaan ystäväni kertoi minulle sairauden kautta oppineensa, ettei elämässä sittenkään terveys ole tärkein asia, vaikka se useimmiten listataan ykköseksi. Usein vain vasta sairaus sen meille opettaa. Viimeisen vuotensa aikana hän puhui enemmän elämästä kuin kuolemasta. Siitä kai kuolemassa on pitkälle kysymyskin; vasta kuolema sinetöi merkityksen elämällemme, kuten logoterapiassa ajatellaan.  

Hautajaisissa oli paljon ihmisiä joita en tuntenut. Minulle annettiin tehtäväksi lukea osanottoadressit, pidin myös puheen. Lupasin kirjoittaa muistokirjoituksen lehteen. Lohdutin ihmisiä. Katselin itseäni kuin muukalaista ja mietin, kuka minua lohduttaisi. Kevät kului ja ymmärsin, ettei suru jakamalla puolitu, eikä sitä kukaan puolestani voisi kantaa. Suru kohtaa meidät ja meidän on kutsuttava se sisään. Kuunneltava mitä se minulle kertoo. Koska suru on itsessään paras lohduttaja; ilman kerran jaettua rakkautta, se ei pystyisi hoitamaan meitä. 

Homo ludens

Lapset oppivat leikkimällä, harmi vaan, moni lapsi unohtaa tai muuten jättää taidon aikuistuttuaan. Mutta kyllä täysi-ikäisetkin osaavat leikkiä, pelaaminen ja urheilu on monille leikkimistä. Kirjojen lukeminen leikittää aivoja ja kai päihtymistarkoitustakin käytetään joskus siihen että etsitään oikotietä irrotteluun. Seksuaalisväritteistä leikkiä on flirttailu ja aikuisten lelukaupasta löytyykin sitten tarpeistoa kun flirttailu viedään seuraavalle asteelle. Leikkimieli tuo siis iloa aikuisuuteenkin, mutta voisiko sitä käyttää myös vaikeiden tunteiden käsittelyssä?

Kun puhun ryhmissä itsetunnosta, sisäisestä lapsesta ja piiloon jääneistä kivuista ja suruista, tarjoan joskus välineeksi helposti samaistuttavan satusankarin/mielikuvitushahmon etsimistä. Itselläni on ollut pitkään tällaisena Disneyn Bambi, joka kuvataan useimmiten metsään eksyneenä itseään ihmettelevänä kirkkaalla jäällä liukastelevana olentona. Ostin kirjankin divarista ja se auttaa minua pääsemään tunnelmaan kun haluan käsitelllä hahmoon liittyviä tuntemuksiani ja tutkia itseäni. Suosittelen oman olennon etsimistä ja löytämistä.Esimerkiksi Tuhkimo voisi sparrata helposti eristäytyvää  ja alistuvaa, Karvinen kehonkuvansa kanssa pinnistelevää ja Muumimammalta voisi saada tukea helposti hermonsa menettävä äiti. Kun hahmoon eläytyminen tai sen fiilistely on täyttänyt tehtävänsä, voi sen vaihtaa toiseen.  Kenenkään ei tarvitse tietää mielikuvitusystävästäsi, parhaat hetket varmasti jaattekin ihan vain kaksin.

Olethan itsesi arvoisessa seurassa?

Yksi järkkymättömämpiä rakastuneen ihmisen uskomuksia on että ”Minun rakkauteni voi muuttaa toisen”. Jopa että ”Minun rakkauteni voi muuttaa sinut siksi jonka haluan” Uskomuksille on kuitenkin tyypillistä että ne naamioituvat järkiasuun ja niinpä me ajattelemme tietoisella tasolla: ”Näen ettei hän oikeasti ole tuollainen vaan paljon herkempi”. ”Kun hän vain alkaa luottaa tarpeeksi, voimme lähentyä ja alamme keskustella” .  ”Ei hän tarkoittanut mitä sanoi, hänellä on vain huono päivä”.  "Hän ei tarkoittanut tuolla ilmeellä mitään".

Eroseminaareissa tapaan ihmisiä, jotka pohtivat olivatko he kuvitelleet puolisonsa alusta saakka joksikin aivan muuksi vai muuttuiko puoliso yhteisen matkan varrella? Olenko minä vastuussa hänen muuttumisestaan? Vai oliko hän alusta alkaen yhtä kylmä ja piittaamaton, heräsinkö huomaamaan asian vasta loppumetreillä?  On kipeää alkaa muistaa yhteisen elämän varrelta hetkiä, jolloin olisi jo itsekunnioituksesta  pitänyt lähteä, mutta hyväksytyksi tulemisen tarve ja pelko yksinäisyydestä hätistivät loukkaavat ja kipeät hetket pois muistista. Kolaus on kova kun pitkään jatkuneen mitätöinnin jälkeen alistaja vielä on se joka tekee päätöksen erosta: Ensin annoin hänen kohdella itseäni huonosti ja sitten hän vielä jätti minut. Tällaisissa tilanteissa jätetty usein pohtii pitkään tekikö hän jotain väärin?

Olisiko mahdollista ajatella että se minkä näet on se, minkä saat? Parisuhdeterapeutit sanovat että usein ensimmäiset parisuhteessa tulevat haasteet ovat samoja joita käsitellään myös suhteen loppumetreillä mutta suuremmalla volyymilla. Jos siis deittisi jo ensimmäisten kuukausien aikana osoittautuu  sinun makuusi liian epäluotettavaksi, kovasti viinaan meneväksi,  satunnaiseksi pössyttelijäksi , läheisyyspelkoiseksi tai  umpimieliseksi murjottajaksi on hyvin mahdollista ettei tilanne rakastamalla parane vaan jopa pahenee. Ei vaikka rakastaisit kuinka täysiä.  Voit kuitenkin ottaa asian puheeksi ja katsoa tuleeko sillä muutosta aikaan?  Toinen kuuntelee sitä herkemmällä korvalla mitä tärkeämpi sinä olet hänelle ja mahdollinen muutos syntyy hänen omasta valinnastaan. Vain itseään voi muuttaa. Vain omasta halustaan voi muuttua.  Niin - ja muistathan: Sinä et ole vastuussa toisen käytöksestä, mutta sinä voit vaikuttaa omaan elämääsi. Olethan itsesi arvoinen?

Se mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta

Ludwig Wittgensteinin pääteoksesta tuttu lause on puhutellut minua usein. Varsinkin sellaisissa kohtaa elämää, kun en ole saanut vastauksia kysymyksiini.  Ja se ettei minulle vastata kun kysyn, tapahtuupa se sähköpostissa tai kasvokkain, on asia, joka arkipäiväisyydessään ärsyttää minua paljon. Silloin jos kysymyksessä on jokin merkityksetön asia, en jaksa kauaa asiaa kantaa, mutta jos kyseessä on vaikka ystävän yllättävä käyttäytymisen muutos johon pyydän vastausta tai vaikka ehdotus,  jonka olen esittänyt töissä kehittääkseni jotain asiaa, voi tilanne kirpaista.

Joskus ystävyyssuhteet loppuvat kun henkilöt ovat kasvaneet tarpeeksi kauan toistensa valossa. He ikään kuin yhteyttävät toisensa loppuun. Erilleen lähteminen on silloin luonnollinen seuraus. Joskus taas käy niin, että toinen lipuu kauemmaksi tietoisesti toisen todistaessa surullisena ja ihmeissään etääntymistä. Voi myös olla että toisen käytös muuttuu, tuttua tuiketta ei näy enää katseessa. Tällaisissa tilanteissa voi olla vaikea avata keskustelua tilanteesta. Tiedän sen, koska jouduin keräämään rohkeutta pitkään ennen kuin itse uskalsin. Näin on käynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana neljä kertaa.  Kahdesti otin yhteyttä sähköpostitse, avasin sydämeni ja pyysin vastausta. Kahdesti kysyin asiaa kasvotusten. Kaikkien kanssa avoimuus ei kuitenkaan toiminut, kipeintä teki kun sai vastaukseksi  kysymykseen asian, jonka tiesi olevan paikkaansa pitämätön. Joku on joskus sanonut, etteivät ihmiset hätäpäissään seinää vasten koskaan puhu totta ensimmäisellä kerralla. Oli niin tai näin, päätin olla kysymättä toista kertaa: se mistä ei voi puhua, täytyy vaieta.

Nykyään jos lähimmäinen kääntyy pois, annan hänen kääntyä, alan ymmärtää senkin olevan rakkautta että osaa antaa toisen irrottaa kun sen hetki on. Jos tunnistan toisen katseessa jotain josta en pidä, en syytä siitä itseäni, vaan pyrin osoittamaan että olen avoin kuuntelemaan. Ja jos joku kertoo minulle selvän valheen, ymmärrän että hän suojelee sillä kipua, jonka näyttäminen olisi vielä satuttavampaa kuin nöyryytys jonka valheelle itselleen valitsee. Yritän opetella myös kuuntelemaan mitä vastaamatta jättäminen kätkee sisälleen, liikaa kuitenkaan tulkitsematta tai siitä loukkaantumatta. 

Kasvukausi vie energiaa, mutta kantaa kaunista hedelmää

Sain herätä aamulla hitaasti. Nuoriso oli isällään. Kotona oli hiljaista ja peiton alla lämmintä ja turvallista. Muistin ettei kalenterissani ole sovittuja tapaamisia, ja annoin itselleni luvan levätä hieman pitempään. Ulkona alkoi kajastaa, kevät kurkisti sälekaihtimien välistä. Join tummapaahtoista kahvia kaksi kuppia, astuin ulos kodista. Räntäisen helmikuun antautuva herkkyys tuntui iholla. Mietin kävellessäni kuinka ihmisellä voi mennä 44 vuotta siihen että hän alkaa löytää itsensä luokse? Toisaalta, taidan olla Jungin mukaan juuri ”siinä iässä”.

Olen kulkenut monien porttien läpi elämäni varrella, ahtaiden ja vaikeiden sekä suurien ja kirkkaiden, jokaiselta reissulta on hallussa opittuja ja annettuja taitoja. Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt löytöjä, jotka ovat täydentäneet minäkuvaani ja antaneet minulle voimaa. Pelko väistyy ja tekee tilaa luottamukselle. En tunne olevani nainen, joka jonkun tutkimuksen mukaan elää onnettominta vaihettaan, vaan ihminen, joka on aloittamassa uuden aikakauden. Ikääntyminen on kaunis lahja,  se tieto jonka elämältä saamme itsestämme tekee vuosien kulumisen helpommaksi.

Olen tehnyt paljon itseäni vastaan elämäni aikana. Olen puhunut itseäni ympäri vääriin ratkaisuihin. Pyrkinyt viihtymään paikoissa jotka ahdistavat, seurassa joka ei ole antanut minulle mitään. Suuri osa tapahtumista on liittynyt hyväksynnän etsimiseen ja tahtoon nähdä itsensä erilaisena kuin on. Samalla olen pyrkinyt säätelemään tunteitani, jotka eivät ole päästäneet minua helpolla. Elaine Aronin kirja HSP Erityisherkkä ihminen kautta löysin selityksen käyttäytymiselleni. Sille, kuinka olen vuosia pienentänyt itseäni ja pelännyt palautetta, satuttanut itseäni toistuvasti ihmissuhteissani. Mitä kaikkea olisinkaan jättänyt tekemättä jos olisin uskaltanut kuunnella itseäni? Mitä kaikkea olisin ehkä tehnyt, jos olisin osannut ohittaa epäilykseni ja luottanut itseeni paremmin? Toisaalta persoonallisuuspiirteen toisena puolena olen saanut suuren lahjan, kyvyn tuntea myös hyviä asioita väkevästi ja nauttia elämän lahjoista kokonaisvaltaisesti. En siksi kadu mitään, koska jokaisella askeleella, niin tunnen, on ollut tarkoitus ja nyt koen, että pystyn auttamaan itseni lisäksi myös muita, jotka ovat etsimässä itseään ja vahvuuksiaan. Mielenkiintoista kyllä, sanotaan että ihminen herkistyy vanhetessaan, vaikka ehdottomuus luonteenpiirteenä taitaakin väistyä.

Suomen Erityisherkät perustettiin viime syksynä. Yhdistyksellä on jo liki 300 jäsentä. Tutustu sivustoon ja liity jäseneksi, jos se tuntuu hyvältä. Varsinkin jos käytät tunteidesi säätelyyn syömistä, päihteitä tai eristäytymistä, vähättelet itseäsi tai mietit jatkuvasti mitä muut sinusta miettivät.  Et ehkä ole erityisherkkä, mutta voit tehdä kuitenkin itseäsi koskevia löytöjä. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä auttaa itseään. Voit tutustua myös kirjoittamaani arvioon Aronin kirjasta.

Yhteinen ymmärrys, hyvä tahto ja löytämisen onni

Juttelin ystävänpäivänä työkaverini kanssa tavoitteista ja haaveista. Olemme olleet samassa duunissa pian kuusitoista vuotta, vuosien varrella arjenjakajasta on kasvanut myös ystävä. Söimme kakkua ja joimme kahvia. Iltapäivä hämärtyi, keskustelu oli niin kiinnostavaa että jouduin kolmesti istumaan takaisin tuolille pöydän ääreen,  vaikka suunnittelin jo lähtöä omiin hommiin toiseen päähän taloa. Onneksi ei ollut kiire, saimme hetkemme ja minä aarreajatuksen ystävältäni: Kun kerroin mikä on tulevaisuuteni haaveammattini, hän kertoi kuulleensa kuinka joku oli puhunut juoksuharrastajista:  ”Ne tulevat aina maaliin tavoiteajassaan, päättävät, fokusoivat, uskovat”. Tämä  esimerkki muistutti minua tunnetusta mantrasta: Ask, Believe, Recieve. Kuinka usein asiat alkavat tapahtua kun niille tekee ajatuksissaan tilaa. Aamulla herätessäni mieleeni tuli, että minähän jo toimin pitkälti ammatissani juuri siinä tehtävässä josta haaveilen. Elän unelmatyötäni jo todeksi ainakin menetelmien ja sisältöjen osalta vaikka projektipäällikkö onkin paljon pönömpi nimi kuin oma luomukseni.

Tapasin tänään Kahvila Pirittassa ryhmän uusia ihmisiä, Hidasta elämää –sivuston sisällöntuottajia, joihin kuulun nyt minäkin. Koin voimakkaasti heidän olevan läsnä samalla kun he visioivat, kuvailivat mennyttä ja kertoivat haaveistaan. Olla läsnä niin että menneisyys ja tuleva voivat olla tässä hetkessä on hieno taito. Meitä yhdisti moni asia, mutta voisin kuvitella ylitse kaiken olevan vahva kiinnostus ihmisiin ja ihmisyyden eri osa-alueisiin. Hidasta elämää –sivuston kuvauksessa kerrotaan hidastamisen olevan oman ominaisen elämänrytmin löytämistä, sen kunnioittamista ja sen mukaan elämistä. Vaikka usko, henkiset näkemykset, erilaiset opit, ravintodieetit ja gurut ovatkin kullakin ihmisellä omat, voi rakkaus, avaramielisyys, läsnäolo ja toivo yhdistää meitä toisiimme.

Juostessani kotiin tuntui kuin kantapäissä olisi ollut siivet. Töölön, Kallion, Pasilan, Vallilan, Kumpulan ja Arabianrannan helmikuinen iltahimerrys kantoi minut kotiini, niinpä niin, tavoiteajassa. Nyt minusta tuntuu kuin olisin jo perillä konttorissani: Kansalaistoiminnan ja hyvinvoinnin kehittäjänä.

Lue lisää: http://hidastaelamaa.fi/

 

Yksin vai yksinäinen?

Kävin pari viikkoa sitten kahvilla ranskalaistuneen ystäväni kanssa hänen vieraillessaan kotimaassaan. Ystäväni, joka ei käytä facebookkia, twitteriä tai muutakaan soiaalista mediaa puhui pitkään siitä kuinka olemme etääntyneet toisistamme, jopa läheisistämme, kotiheimosta. Hän piirsi paperille esimerkin siitä, kuin olemme yksinäisiä pisteitä elämässämme, vaikka meidän pitäisi muodostaa elävä vuorovaikutuksellinen yhteisökartta. Vuorovaikutussuhteiden toimivuutta ja merkityksellisyyttä ideaalimaailmassa hän kuvasi yhdistämällä pisteet toisiinsa kuin numeropiirustustehtävissä, joita tehtiin lapsena: Näin tämän pitäisi pitäisi olla. Olemme yhteisö, emme erikseen liikkuvia partikkeleita. Elmun viisivuotisjuhlilla alkanut ystävyytemme on kestänyt jo kolmekymmentä vuotta, pitkät tauot, elämänmuutokset, taantumat ja kasvukaudet. Helsingin ja Ranskan välillä kulkee vahva katkeamaton lanka kahden pisteen välillä.

Tilastokeskuksen torstaina julkaiseman ajankäyttötutkimuksen mukaan suomalaisten yksinolo on lisääntynyt kaikissa ikäluokissa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun vuonna 2000 suomalaiset viettivät valveillaoloajastaan keskimäärin kuusi tuntia 12 minuuttia yksin, on yksinolon määrä lisääntynyt kymmenessä vuodessa lähes seitsemään tuntiin. Eniten yksin viettävät aikaa yli 65-vuotiaat naiset. Yksinoloksi laskettiin paitsi yksin kotona tai ulkona olemista, mutta myös vetäytymistä esimerkiksi omaan huoneeseen, vaikka kotona olisikin muita ihmisiä.

Yksinoleminen ei vielä sisällä yksinäisyyden kokemista, vaikka sekin on monelle ongelma. Yllättävää ehkä monelle on, että suomalaiset ja muu pohjoismaalaiset ovat huomattavasti vähemmän yksinäisiä kuin etelä- ja itäeurooppalaiset. Uusin tieto on kyllä jo vanhaa, vuodelta 2007, jolloin noin viidennes suomalaisista koki yksinäisyyttä vähintään silloin tällöin. Ehkä suomalainen kestää paremmin yksinäisyyttä kuin etelämaalainen? Olemmehan tottuneet elämään erillään ja eristyksissä. Yksinäisyyteen liittyy kuitenkin käsitteenä vahva negatiivinen lataus. Kiinnostavaa kyllä, sanana sille ei taida löytyä suoraa vastakohtaa kielestämme?

Yksinäisyyden merkitys ja kokemus korostuu ja puhuttaa eroryhmissä. Moni, joka on käytännössä elänyt yksin jo vuosikausia huonossa liitossa voi pelätä ”yksinäisyyttä” valtavasti. Toiselle taas aukeaa eron jälkeisen yksinolon kautta maailma, jonka kautta omat ääriviivat piirtyvät kauniimmin esiin ja yksinäisyydestä tulee ystävä, jonka kautta uuden elämän mahdollisuus aukeaa toiveikkaana ja mahdollisuuksien täyttämänä.

Yksinolo ja yksinäisyyden kokemus ovat kaksi eri asiaa ja niistä voisi kirjoittaa lukemattomia erilaisia tarinoita. Tärkeitä asioita jokaiselle pohdittavaksi on kuinka minä kestän yksinoloa ja mitä se minusta kertoo ja voisinko kenties helpottaa jonkun toisen yksinäisyyttä?

Itsensä hylännyt ihminen on rakkauden hylännyt ihminen

Viime syksynä elämä antoi minulle mahdollisuuden ammatilliseen itsearviointiin ensimmäistä kertaa eroryhmävetäjäroolissani kun oma rakkaussuhteeni päättyi kesken vetämääni kymmenviikkoista eroseminaaria.  Oli sunnuntai-ilta ja minun piti valmistella alustus Rakkaus-kertaa varten seuraavalle päivälle ryhmää varten. Hetken pelkäsin ja olin huolissani. Pohdin kertoisinko ryhmälle suoraan tilanteestani vai antautuisinko ammatillisuudelleni, luottamukselle siitä, että roolini kantaisi. Toinen puoli minua kannusti kertomaan, toinen puoli muistutti ettei ryhmä ollut minua varten, vaan minä ryhmää.

Keskellä suurta hämmennystä ja surua katselin lokakuisessa yössä menneen elämäni horisonttiin ja mietin aiempia ihmissuhteitani: 28-vuotiaana päättynyttä avioliittoani, muutamaa eron jälkeistä lyhyttä suhdetta ja sitä tärkeintä: Rakkaussuhdetta itseeni, jota olin rakentanut viimeiset viisitoista vuotta. Huikeaa löytämisen iloa, jota olin kokenut Anthony de Mellon, Harville Hendrixin,  Bruce Fisherin ja monien muiden kirjoittajien teosten äärellä. Eroseminaarivetäjäkoulutustani. Lukuisia ryhmiäni, joissa olin tavannut upeita ihmisiä ja kipeitä elämäntarinoita. Keskusteluja, joita noina vuosina kävin ystävieni kanssa. Hidasta, mutta lämmintä lähestymistäni itseäni kohtaan. Avautumista. Lupauksia.

Maanantai-aamu koitti ja heräsin varmuuteen. Vaikka suhteeni miesystävääni oli päättynyt, tunsin rakkauden läsnäolon yhä itsessäni. Kuilu ei odottanut sängyn vierellä aamun ensimmäistä askeltani kuten nuorena naisena vuonna 1998 eikä tulevaisuus näyttäytynyt värittömältä ja mitään lupaamattomalta.  En kokenut ett minulla olisi edessäni selviytymisen ensimmäisen päivä, vaan että aikakausi joka oli alkanut reilu vuosi aiemmin alkaessamme seurustella, jatkoi minussa prosessia. Olimme irronneet toisistamme, mutta suhteestamme oppimat kallisarvoiset asiat itsestäni jatkoivat kasvua sisälläni. Ymmärsin, että asiat, joista olin vuosia puhunut ryhmäläisille olivat asioita, jotka pystyin itse elämään todeksi elämässäni. Ei rakkautta voi tankata itseensä toisesta ihmisestä. Rakkaus on meissä kaikissa, läsnä kaikkialla missä olemme, kun pidämme sille ovea auki emmekä hylkää itseämme, koska itsensä hylännyt ihminen on rakkauden hylännyt ihminen.

Illalla puhuin ryhmälle koko sydämestäni. Hymyilin. En kertonut omasta erostani. Jätin sen viimeiseen tapaamiskertaamme. Ammatillinen itseluottamukseni ei murentunut, se vahventui.