Elin ensimmäiset kolmekymmentä vuotta elämästäni
tarrautumalla. Lähinnä pelkäsin kaiken menettämistä, petetyksi tulemista, avioeroa, hylkäämistä. Eroni jälkeen luovuin onnen etsimisestä muista ihmisistä tai asioista. Minua auttoivat siinä hyvän ystävän kanssa käydyt
keskustelut, Anthony de Mellon kirjat, eroseminaarin käyminen ja omien pelkojen
kohtaaminen. Halusin tutustua itseeni ja
olla uskollinen asioille, joita löytäisin.
Aloin ymmärtää vähitellen, ettei mikään ole varmaa, eikä
elämää voi hallita. Ymmärsin, että parhain tapa elää on ”kuin viimeistä päivää”, tarkoittaen sillä
kuitenkin jotain ihan muuta kuin kuluneella lauseella yleensä annetaan
ymmärtää. Elämän intohimo, jolle antauduin,
koostui hyvin yksinkertaisista, lähellä olevista asioista. Arjen
hetkistä, lähimmäisistäni, ajatuksista jotka syntyivät ja kukkivat pääni
sisällä. Luovuudesta. Liikunnasta. Veden virtauksesta ihollani suihkussa, viileiden lakanoiden
kosketuksesta kääriytyessäni illalla peittoihini. Unelmista, joiden tärkein tarkoitus ei ollut rakentaa kimaltavaa
tulevaisuutta, vaan uskoa itseeni, minuun. Ymmärsin kuinka rikas olin puhtaan veden ja
lämpimän kodin turvassa lasteni kanssa. Silloin ei vielä puhuttu tietoisesta läsnäolosta, mutta sitä minä rupesin elämään.
En ole koskaan elänyt leveää elämää. Kasvoin duunariperheessä ja erosin miehestäni juuri kun
perheessämme oli ensimmäistä kertaa ollut muutaman kuukauden ajan kaksi
palkansaajaa. Sitä ennen olin ollut kotiäiti kolmen vuoden ajan. Naimisiin mennessämme meillä ei ollut vakituista asuntoa eikä minulla vakinaista työtä. En siis tuntenut
jääneeni paitsi erityisen korkeasta elintasosta jäädessäni eroäidiksi. Päätin, etten ottaisi asuntolainaa ja säästäisi pienistä tuloistani asuntoa jossain kaukana läheisistäni, vaan tein päätöksen siitä, että nautin hyvistä arjen hetkistä lasteni kanssa vuokra-asunnossa mukavalla alueella ja niin olemme eläneet. En ole katunut ratkaisuani.
Muutama vuosi eron ja henkisen jälleenrakennuksen jälkeen aloin tehdä
valintoja sydämestäni, kutsumukseni voimalla myös työni suhteen. Uhmaten jopa toimeentuloamme
jättämällä järkyttävän tylsiä vakitöitä ottamatta vastaan. Valitsin
läsnäolon perheelleni, uusien taitojen ja tutkintojen
opiskelun ja verkostojen luomisen. Oli aikoja ettei ollut rahaa kuin välttämättömään. Luovuimme hedelmistä ja mehuista, venytin laskujen maksamista, mietin mistä saisin rahat pitkiin kalsareihin ekaluokkalaiselleni
talveksi. Muistan kuinka seisoin Arabian Tarjoustalon koriste-esinehyllyn edessä
tuijottamassa kynttilöitä etsien mahdollisimman halpoja joululahjoja lasteni
opettajille, jotta rahaa jäisi ruokaankin. Kaikki tämä kantoi kuitenkin hedelmää. Askel askeleelta huomasin rohkeuden sanoa ei ja kyllä oikeisiin
aikoihin kantavan minua elämässä eteenpäin. Intohimoni tehdä kutsumusta vastaavaa työtä huomattiin ja
sain vastuuta. Toimeentulon lisäksi sain duunistani nautintoa, näin työstäni
tuli myös onnea ja tyydytystä rahantulon lisäksi. Sitä se on yhä. Pian kaksikymmentä
vuotta olen tehnyt sydämille hyvää, nauttien, oppien ja saaden iloa. Erityisen paljon nautin ihmisten tukena kulkemisesta, matkan tekemisestä yhdessä.
Kuulun heihin, joita vapaa-ajan ja työn sekoittaminen
ei ahdista. Ymmärrän että moni kaipaa
rajanvetoa, mutta minut on rakennettu toisin. Minulla on myös tämä upea
mahdollisuus tehdä työtä josta nautin ja jossa pääsen samalla kehittymään ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Voisi sanoa, että minulla on rakkaussuhde työhöni. Olen kaikesta tästä kiitollinen elämän
arpajaisille, mutta samaan aikaan myös kiitän itseäni. Mahdollisuuksiin ja
mahdottomuuksiin tarttumisesta. Siitä etten heittänyt toivoa milloinkaan pois
ja että uskalsin olla uskollinen itselleni. Siksi meillä tänä päivänä on mehua jääkaapissa, ja useammat pitkät kalsarit kaikilla kolmella. Itsesi näköisen elämän luomiseen rohkaisen sinuakin, joka
tänne asti pääsit. Pelko on vain suunnattomalta näyttävä kynnys, jonka ylitettyäsi edessäsi aukeaa avara mahdollisuuksien maailma. Elämä on lyhyt pisimmilläänkin, luo siitä itsesi arvoinen.
Kaarlo Sarkian "Älä elämää pelkää" -
runo.
"Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." Tove Jansson