Tunne menneisyytesi, tunnet itsesi

Kuva: Kansallisteatteri

Joskus vuonna 1983 seisoin Vera Kiiskisen vieressä tanssityttörivissä Pasilan Nuorisoteatteritalo Narrissa laulamassa shallallaata hopeisessa iltapuvussa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin minä työskentelen erokriisissä olevien henkilöiden ja parien kanssa  ja Vera debytoi Kansallisteatterissa ohjaaja-käsikirjoittajana draamalla, joka käsittelee uskottomuutta parisuhteessa. Näitä pohdin istuutuessani kaksi tuntia sitten äitini seurassa eturiviin seuraamaan Kansallisteatterin Omapohjaan "Sisäistetyt teoriat rakkaudesta" -esitystä. Tiesin esityksen saaneen hyviä arvioita, mm Hesari antoi kiitettävän kritiikin näytelmästä. Roolituskin oli mielestäni kiinnostava, mutta erityisesti minua motivoi aihe: pettämiskriisi ja siitä seuraavat vaiheet toista lastaan odottavan parin elämässä.

Menneisyys ei ole paikka, eikä tulevaisuuteen ole tila, johon astutaan. Elämä tapahtuu tässä ja nyt, mutta tapahtuneiden asioiden jäljet ovat meissä kiinni, usein tavoilla, joista emme ole tietoisia, kuten näytelmän terapeutti (Irina Pulkka) useaan otteeseen muistuttaa. Tietoiseksi tuleminen voi kuitenkin vapauttaa meidät omasta vankilastamme, joiden kaltereiden sisälle olemme huomaamattamme joutuneet.

Yhdysvaltalainen terapeutti Harville Hendrix on kirjoittanut kirjassaan "Kaikki se rakkaus, joka sinulle kuuluu", että parivuoteessa ei makaa pelkästään pariskunta, vaan kuusi ihmistä: parin lisäksi molempien vanhemmat. Kiiskisen petauksessa sängyssä on vielä ahtaampaa.

Näytelmän nainen (Sanna-June Hyde ) ja mies Leo (Ilkka Villi) odottavat toista lastaan kun liitossa rytisee. Tekstiviesti paljastaa miehen sivusuhteen, jota on kestänyt jo jonkin aikaa. Tunteet kuohuvat ja syytöksiä satelee puolin ja toisin, lopulta pari päättää hakeutua ammattilaisen luokse. Terapeutti edustaa psykodynaamista viitekehystä, jota varsinkin pariskunnan miehen on välillä vaikea niellä. Edistystä kuitenkin tapahtuu. Käsikirjoituksen päähenkilöksi nousee kuitenkin vahvemmin Ida, joka terapiaprosessin havahduttamana näkee menneisyytensä uudessa valossa ja sitä kautta myös itsensä.

Näytelmä on herkullinen. Kiiskinen on saanut hienosti puoleentoista tuntiin mahtumaan paljon ilman, että lopputulos olisi ahdas tai hengästyttävä. Näytelmä laajenee kauniisti pelkästä parisuhdekriisitematiikasta  kauemmaksi: äiti- ja isäsuhteeseen, riippuvuuden ja riippumattomuuden teemoihin, luottamuksen pohdintoihin, parisuhteen määritelmään ja itsensä rakastamisen teemoihin. Ilman kliseitä, oleelliseen tarttuen.

Aiheesta huolimatta näytelmä ei herätä ahdistusta. Ajattelen, että se johtuu  käsikirjoituksen soljuvuudesta, mutta myös siitä, että se sisältää traagisuudessaan hillittömän hauskoja kohtauksia, kuten Leon hahmoterapeuttisen session, jossa hän kohtaa vanhempansa mielikuvissaan terapeutin sohvalla.  Kiiskinen ei osoittele, vaan ikään kuin johdattaa katsojan kädestä kauniisti pitäen matkalle mukaan: Katso, tämän haluan sinulle kertoa.

Näyttelijäsuoritukset olivat upeita. Siksi että ne olivat aitoja. Ilkka Villin Leon olen tavannut usein ammatissani. Sanna-June Hyden ilmeikkyys kosketti. Irina Pulkka vaihtoi roolista toiseen taianomaisesti, ja Kaija Kiiski ja Jari Virman vakuuttivat. Tämä kattaus oli taiturimainen.

Ihmissuhteet ovat vuorovaikutusta, mutta asioita ei ratkaista vain puhumalla. Parisuhde on ennen kaikkea henkinen prosessi. Avoimuus ja yhteys omiin (ja toisen) tunteisiin on keskiössä, jotta läheisyys voisi kasvaa. Hyvän parisuhteen perusta on pitkälti siinä, että tuntee itsensä. Se on minun mielestäni Vera Kiiskisen näytelmän tärkein sanoma.

Näytelmää esitetään enää muutama kerta, harmi, koska sen soisi saavan jatkoaikaa. Tämän näytelmän toivoisin jokaisen parisuhdekriisiään  läpikäyvän näkevän.

Linkki näytelmän sivulle >>
Vera Kiiskisen haastattelu Annassa >>