Matkalla itseksemme

Nuorena naisena aloittaessani eroseminaarivetäjänä koin tärkeäksi että osasin auttaa vastaamalla kysymyksiin oikein. Nyt, reilusti toistakymmentä vuotta myöhemmin suhtaudun rooliini aika paljon toisin. Vaikka koen yhä, että erokriisiä läpikäyvä ihminen kaipaa tietoa tilanteestaan ja työkaluja selviytymiseensä, on minulle vahvistunut vuosi vuodelta tunne siitä, että minun paikkani on olla rinnallakulkija ja kuulostelija, lähimmäinen joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, ei vastausautomaatti tai tilastojen yhteenvetäjä.

Vaikka minulle itselleni oli suurin asia oman eroni jälkeen oppia kokemaan rakkautta yksin, ei se kaikille ole kysymys tai vastauskaan. Olen huomannut, että moni eronnut tai eroa harkitseva kantaa mukanaan omaa ikiaikaista arvoitustaan tai aarrettaan joka hohtaa elämän eri kohdissa uusin sävyin. Se voi olla pelko tai toive, haave jostain jota ei välttämättä ole olemassakaan, mutta se voi olla myös kuin kipinätuli hämärän metsäpolun päässä, meren päällä valaiseva majakka, lämmittävä aamuaurinko kasvoilla, joka kutsuu unen läpi uuteen päivään. Kulkiessamme kriisiemme tai porttivuosiemme läpi tulemme sille läheisemmäksi, koko elämä on näin matka kohti itseä, mutta parhaat oppaamme sille löydämme toisista ihmisistä. 

Logoterapiassa sanotaan että elämä kysyy meiltä kysymyksiä joka hetki. Meidän vastuullamme on vastata niihin niin, että voimme elää vastuullisesti itseämme ja toisia kunnioittaen. Rakkaussuhteen päättyessä kysymyksiä välillä sinkoilee ilmassa ja kuiskailee nurkissa. Sanotaan että kolme eniten eronnutta askarruttavaa asiaa ovat läheisyyden menettäminen, miten selviän taloudellisesti ja kuinka lapset pärjäävät? Voin hyvin kuvitella, että nämä kolme ovat olleet ikiaikaisia asioita ihmisille, joka on menettänyt puolisonsa syystä tai toisesta. Jo vuosituhansia sitten.Mistä saan kosketusta? Mistä saamme ruokaa? Kuinka perhe selviytyy, kun toinen vanhemmista on äkkiä poissa?

Elämäntilanne, joka tulee kutsumatta vastaan on karu näyttämö. Se on sitä jätetylle, mutta myös lähtijälle. Sanon usein eronneille että ihmissuhteet ovat tarinoita jotka tulevat päätökseen koska niiden aika täyttyy, yhteisen kasvutilan loppuessa pitää kääntyä toisaalle, sinne missä valo valaisee taas kulkijaa.  Mutta vaikka kuinka asennoituisimme parisuhteen päättymiseen myönteisesti, ei rakkaussuhteen raunioilla ole voittajia. Vahva sisäinen tarve liittyä toiseen ihmiseen on meille annettu lahja ja se sen luovuttaminen koskee ja niin sen pitääkin, koska kivun kautta voimme irrottautua toisesta ihmisestä ja oppia itsestämme jälleen enemmän.