 |
| Näin Otavan kuvaaja Arto Wiikari minut näkee. |
Viimeinen puoli vuotta on ollut rankka. Olen kulkenut vaikean vaiheen läpi, jonka aikana olen samaan aikaan joutunut selviytymään monista haastavista tilanteista. Kahden läheisen ihmissuhteen päättymisestä, luottamuksen ylläpitämisestä itseäni kohtaan kahden kirjan kirjoittamisprosessin keskellä, ammatillisista kasvunpaikoista, anonyymeistä vihaviesteistä, vanhenemiseen liittyvistä peloista.
Kipeintä on ollut päästää lapset omilleen. Kahdenkymmenen lähivanhempivuoden jälkeinen tyhjä pesä haastaa minut itseni äärellä isojen asioiden eteen. Avioerovuoteni jälkeen en ole kokenut mitään näin vaikeaa aiemmin. Toki elämässä on ollut vastoinkäymisiä aiemminkin, luopumisia ja kasvunpaikkoja, mutta ne ovat olleet eri mittakaavassa. Äitiys on ollut minulle tärkein tarkoitukseni, vaikka elämääni on mahtunut myös paljon muuta. Voit lukea lisää ajatuksiani aiheesta juuri ilmestyneestä Lasten oppeja äideille kirjasta >>
Minkä turvin olen selvinnyt? Ykkössija on selvä, se on uskollisin rakastajani: Uni. Suurin turvani, kaiken keskellä voin luottaa sen kantavaan voimaan. Terapiaprosessini: Minut johdatettiin juuri oikean ihmisen luo tilanteessa, jossa en enää voinut luottaa omaan voimaani. Kiitos sinulle R, kun saan vahvistua myötätuntosi voimassa. Läheiset ihmiseni: rakkaani, tiedätte keitä te olette. Kehonpalvontatemppeli: Kuntosali, joka hieman pelottaa, mutta enemmän palkitsee ja jolle pyrin tulemaan tutuksi.
Ensimmäistä kertaa luin porttivuosista erovuonnani 1998. Taisi olla Tony Dunderfeltin kirjasta. Opin, että käymme läpi noin joka seitsemäs vuosi vaiheen, jolloin elämä myllertää. Menin silloin 28-vuotiaana kolmannen porttini läpi. Havahduin tänään, että porttivuosihan se on jälleen menossa, Neljäskymmenesyhdeksäs vuodenkierto ravistelee. Miksi siis ihmettelisin? Jospa vain antautuisin?
Sinä selviät kyllä -erovuoden matkaopas ilmestyy 7.5. Voit tilata sen minulta erityishintaan täältä >>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti