Tie uuteen tarkoitukseen, kuuden viikon verkkokurssi eronneille

Tie uuuteen tarkoitukseen - verkkokurssi eronneille alkaa jälleen 18.10. Keväällä toteutettu pilottikurssi sai hyvää palautetta. Nyt toteutuva kurssi on tämän vuoden viimeinen.

Logoterapia vei sydämeni kolme vuotta sitten kun ymmärsin että elämänfilosofiani olikin jo kirjoitettu lukemattomiin kirjoihin ja enemmän, se oli olemassa oleva tiede. Kiehtovaa oli huomata samalla, että se oli syntynyt Wienissä viime vuosisadan alkupuolella, maassa jota kohtaan minulla on ollut läpi elämäni intuitiivinen kutsumus. Kaikki sankarini vaikuttivat kaupungissa ajallaan, Freud, Klimt ja jopa Jung, vaikka olikin naapurimaasta kotoisin. Olimme kaupungissa häämatkalla vuonna 1994 ja tyttäremme on myöskin Wienin tuliainen.

Viktor Frankl, mm.klassikkokirjan Ihmisyyden rajalla kirjan kirjoittanut neurologi ja psykiatri toi valon monen elämään. Hän myös testasi kehittämänsä logoterapeuttisen ihmiskäsityksen todeksi selviytyessään usealta keskitysleiriltä selväjärkisenä ja kykeni aloittamaan elämänsä monilta osin alusta järkyttävien kokemusten jälkeen.

Eroseminaarin kehittäneellä yhdysvaltalaisella tohtori Bruce Fisherillä ja wieniläisellä Viktor Franklilla oli yllättävän paljon yhteistä. Erityisesti usko rakkauden kantavaan voimaan ja asenteen merkitykseen elämässä. Molemmat myös näkivät että ihminen tarvitsee tarkoituksen elääkseen onnellista elämää.  Kärsimys oli kummallekin miehelle tuttua oman elämän kautta, mutta myös tärkeä oivallus, että vastoinkäymisten kautta on mahdollista löytää lahja nähdä onni tarkoituksen toteuttamisen oheistuotteena ei päämääränä sinä.nsä.

 Tie uuteen tarkoitukseen sisältää vahvistavia näkökulmia ja tehtäviä uutta suuntaa etsiville. Hinta  on mahtavan edullinen, vain 34,90 Ilmoittautumistiedot löytyvät Uuden elämän värit -verkkosivuilta.

Elämyshakuinen erityisherkkä säihkyy ja vetäytyy

Erityisherkkiä ihmisiä on tutkimusten mukaan väestöstä noin viidennes. Osa heistä on elämyshakuisia, ihmisiä, joissa psykologian tohtori, herkkyystutkija  Elaine Aronin mukaan yhdistyvät erityisherkän näkemyksellisyys ja elämyshakuisen into. Optimaalinen vireysaleue on kuitenkin kapea, koska elämyshakuinen virittyy ja kyllästyy helposti. Hän siis haluaa kokea kiihottavia uusia asioita, mutta myös väsyy niihin helposti. Tällainen herkkä ihminen ei yleensä ole riskihakuinen. Voisikin sanoa, että hän on ennemminkin vaihtelunhaluinen ja helposti uusista asioista innostuva. Kiinnostavaa on että myös introvertti erityisherkkä voi olla elämyshakuinen.

Kuulun itse tähän joukkoon. Innostun helposti ja välillä saan ratsastaa näiden upeiden tunteiden kimmeltävällä aallonharjalla. En tarvitse elämyksellisyyteen välttämättä seuraa tai isoja raameja, usein parhaat juttuni koen vain oman pääni sisällä. Koska inspiroidun nopeasti, käy minulle kohtuullisen usein niin että kahmin liikaa uusia asioita. Joudun jatkuvasti muistuttamaankin itseäni siitä, että myös kivoihin asioihin voi väsyä, ei vain tylsiin.Muutaman kerran olen kompuroinut kunnolla ja väsynyt. Koska kyseessä on luonteenominaisuus, joka viettelee mieltä, ei ole mahdollista vain päättää toimia loppuikäänsä toisin, ennakoiden ja lähestyen asioita rauhallisesti. Ainoa mahdollisuus on pyrkiä olemaan läsnä hetkessä mahdollisimman hyvin. Olla itselleen paikalla, mutta myös antaa löysiä ohjia, kun luovuus ja ilo kutsuvat luokseen.

Sosiaalisiin suhteisiin antautuva elämyshakuinen erityisherkkä asettaa itsensä tietenkin alttiiksi myös arvioinnille. Samaan aikaan kun maailma ja ihmiset vetävät puoleensa, voi herkkä olla pelokas saamastaan palautteesta ja kritiikistä. Hän siis tuntee vetovoimaa uusia ihmisiä ja asioita kohtaan samalla kun kavahtaa niitä. Tämä väsyttää elämysherkkää tietenkin lisää. Olisikin tärkeää, että herkkä ihminen oppisi olemaan ottamatta vieraiden ihmisten palautteita liian henkilökohtaisesti. Tämä voi olla vaikeaa, koska erityisherkkä tulkitsee muiden käytöstä omasta maailmankuvastaan ja ihmiskäsityksestään käsin. Opetella sitä kuitenkin voi, hyviä vinkkejä tähän löytyy Janna Satrin hienosta Herkän ihmisen tietokirjasta.

Oletko sinä elämyshaluinen erityisherkkä? Muista ainakin nämä.

 

-Mieltään saa vaihtaa. Jos olet suostunut jälleen kerran uuteen juttuun, etkä millään jaksaisikaan, on sinulla kaikki oikeus perua asia tai tapaaminen.

-Pidä huolta, että saat lepoa tarpeeksi, elämyshakuisen voi olla vaikea tunnistaa  intoilunsa keskellä väsymistä ( ja muitakin tarpeita, kuten nälkää ja janoa)

-Herkän ihmisen voi olla vaikea asettaa rajoja ihmissuhteissa tai työssään. Jos se on sinulle haaste, niin rupea toimeen ja opettele niitä. Kuten tietokirjailija Janna Satri kirjassaan kirjoittaa: Rajat ovat hyviä asioita ihon alla.

- Jos huomaat väsyneesi tai jopa uupuneesi, hoida itseäsi levolla ja sinulle sopivalla liikunnalla. Musiikki, lempeys itseä kohtaan ja esimerkiksi kirjoittaminen toimivat hyvin.Sinun ei tarvitse olla tavattavissa aina. Voit sulkea puhelimen ja ottaa aikalisän.  Ole armollinen ja kiltti itsesi kohtaan.

 

Vieraskynä: Ujo viestintä voi olla parisuhteen tuho

Ystäväni ja kollegani, valmentaja ja rohkeuskouluttaja Jevgeni Särki vierailee blogissani kertomassa puhumisen rohkeudesta ja uudesta Eroon ujoudesta -kirjastaan.

Mikä on yksi huomaamattomimmista ja samalla tuhoisimmista parisuhdetta uhkaavista vaaroista?
Kokemukseni mukaan ne ovat ne asiat, jotka jäävät sanomatta. Autan työkseni ihmisiä vapautumaan peloistaan ja tulemaan toimeen tunteidensa kanssa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen perehtynyt erityisesti ujouteen ja sen lieveilmiöihin.

Kun asiakkaani, ystäväni ja tuttavani puhuvat ujoudesta, suurimmaksi ongelmiksi ei suinkaan koeta sitä, ettei osata esimerkiksi olla sosiaalisissa tilanteissa, ettei uskalleta olla huomion keskipisteenä tai ettei osata tutustua uusiin ihmisiin. Suurimmaksi ongelmaksi nousevat useimmiten kommunikaatio-ongelmat läheisten ihmisten kanssa sekä niiden kielteiset seuraamukset.

Kun puhun ujoudesta, tarkoitan sillä yksilöllistä, erilaisista peloista koostuvaa palettia. Näitä pelkoja ovat esimerkiksi torjutuksi tulemisen tai hylätyksi tulemisen pelko, läheisyyden tai yksinäisyyden pelko, arvostelluksi, tuomituksi tai kritisoiduksi tulemisen pelko sekä muut vastaavat pelot. Niiden takana vaikuttaa peloista rajoittavin: Satutetuksi tulemisen pelko.


Kuinka ujo viestintä syö parisuhteen elävältä?

Eräs parisuhde-skenaario, josta kuulen asiakkailtani yhä uudestaan ja uudestaan ja jonka olen valitettavasti läpikäynyt myös omissa suhteissani, menee seuraavasti: Parisuhteen alkuaikoina kaikki sujuu hyvin. Asioista ollaan samaa mieltä ja alkuhuuman sokaisemana ristiriidat on helppo jättää huomiotta ja haudata. Eihän mokomat pikkuasiat suhdetta kaada! Ajan kanssa alkuhuuma laantuu ja suhde arkipäiväistyy. Hyvässäkin suhteessa esiin alkaa nousta pieniä ristiriitoja, jotka huutavat itselleen ratkaisua.

Ratkaisu voi olla ristiriidasta keskusteleminen ja molempia miellyttävän ratkaisun löytäminen keskustelun kautta. Ratkaisu voi olla myös ristiriidan vilpitön hyväksyminen ja päätös jatkaa siitä huolimatta. Valitettavan usein päädytään kuitenkin kolmanteen ratkaisuun: ongelman lakaisemiseen maton alle. Tämä ujouden aikaansaama ratkaisu on helpoin tehdä, sillä siihen sisältyy aluksi vähiten tuskaa. Ihmisolentoina me taas pyrimme jatkuvasti liikkumaan tuskasta poispäin ja kohti mielihyvää. Ristiriidan lakaiseminen maton alle on helppoa, minkä lisäksi on niin kovin ihanaa ja rauhoittavaa uskoa siihen, että ongelma katoaa itsestään.

Selvittämättöminä nämä ristiriidat saattavat kuitenkin päästä kasvamaan, jolloin ne alkavat olla yhä enemmän ja enemmän läsnä parisuhteen arjessa. Lausumattomat asiat ja ratkaisemattomat ongelmat muuttuvat kuin virtahevoksi olohuoneessa. Kaikki tietävät sen läsnäolon, mutta siitä ei haluta puhua. Mitä pidempään virtahepo jätetään huomiotta, sitä enemmän se pääsee pulskistumaan. Pahimmassa tapauksessa olohuoneessa majailee kohta kokonainen virtahepoperhe.

Mitä pulskemmaksi olohuoneen virtahepoperhe pääsee kasvamaan, sitä vaikeammaksi asian esiinottaminen saattaa muuttua. Selvittämättömät ristiriidat synnyttävät uusia ristiriitoja, jotka kasaantuvat jo olemassaolevien päälle. Pian käsillä on hallitsematon ongelmamöykky, jonka selvittäminen vaikeutuu hetki hetkeltä.



Ratkaisu

Tehokkaimmaksi tavaksi estää hippoperheen pesiytymisen olohuoneeseesi olen kokenut varhaisen puuttumisen ristiriitoihin. Varhaisella tarkoitan keskustelun aloittamista heti, kun pienikin ongelma nostaa päätänsä. Näin se päästään ratkaisemaan pienenä ja harmittomana.

Puuttumisella ja keskustelulla tarkoitan tässä tapauksessa avointa, rohkeaa ja rehellistä kommunikaatiota: ”Hei, mua vaivaa yksi juttu, voitaisiinko jutella siitä?”

Juuri tässä vaiheessa kuvaan astuu rohkeus. Ristiriidoista jutteleminen ei ole helppoa, vaan siihen sisältyy suuri riski pahan mielen kokemisesta, torjutuksi tulemisesta, hyväksynnän menettämisestä ja satutetuksi tulemisesta. Käytännössä kamppailu käydään lyhyen ja pitkän aikavälin tuskanpelon välillä: Käydäkö vaikea keskustelu ja kokea mahdollisesti pieni määrä tuskaa nyt, vai lakaistakko asia maton alle ja ottaa se riski, että kokee suurempaa tuskaa tulevaisuudessa?

Varhainen ongelmista keskusteleminen on hyvä, mutta haastava ratkaisu. Sitä soveltaakseen on kyettävä uhmaamaan ihmispsyykkeen keskeisintä ohjelmointia: halua välttää tuskaa. Mikäli uskaltaudut flirttailemaan sen riskin kanssa, että koet hankalien keskustelujen yhteydessä pientä tuskaa, suot itsellesi tulevaisuudessa valtavan määrän mielenrauhaa.

Kun kirjoitan varhaisesta asioihin puuttumisesta, en tietenkään tarkoita sitä, että sinun tulisi pyrkiä lukemaan vaaran signaaleja aina ja kaikkialta, myös sieltä, missä niitä ei ole. Olen menneisyydessä harrastanut sitä, eikä se päätynyt kauniisti. Todelliset ristiriidat kyllä näyttäytyvät ilmankin, että erikseen joudut etsimään niitä.


Lopuksi kysymys sinulle:

Mitkä ovat tällä hetkellä olohuoneessasi kasvavia virtahepoja? Mitkä ovat niitä asioita, joista teidän tulisi puhua, mutta joista puhumista olet vältellyt pelkojesi vuoksi? Miksi olet vältellyt näitä keskusteluja? Millainen riski näihin keskusteluihin sisältyy? Onko riski todellinen, vai oletko tehnyt asiasta mielessäsi suuremman, kuin mitä se oikeasti on? Voisiko tämän riskin ottaminen olla sen arvoista? Voisiko sen ottaminen vähentää tulevaisuudessa koettavaa tuskaa? Voisiko sen ottaminen jopa pelastaa parisuhteesi tulevaisuuden?


“Jevgeni Särki on rohkeusvalmentaja ja Rohkeuskoulun perustaja. Hän pitää auttamistaan elämäntehtävänään ja uskoo, että rohkeuden oppiminen on usein tehokkain keino elämänsä parantamiseen. Hän on juuri julkaissut omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin perustuvan ”Eroon ujoudesta”-kirjan, jonka avulla kuka tahansa kykenee kehittämään sosiaalista rohkeuttaan ja ratkaisevasti vähentää ujouden määrää elämässään.”

Mikä on vihasi lähde?

Kuva Katri Somerjoki

Pohdin ääneen ahdistavia tunteitani pojalleni maailmantilastamme, kun hän muistutti että maailmassamme on hyviäkin uutisia. Lehdet eivät vain kerro niistä tarpeeksi. Hienoja asioita tapahtuu, on rakkautta ja kauniita tekoja. Meidän tulisi tietää niistä enemmän. Näinä aikoina tarvitsisimme ennen kaikkea toivoa tulevaan.

Viha on tunne, jolla on aina lähteensä. Viha tarvitsee sen syntyäkseen. Usein se on pelko. Pelko muukalaista, muutosta, menettämistä kohtaan. Minä en saanut, miksi sinun tulisi saada? Vihalla ihminen hakee suojaa, mutta se on äärimmäisen tuhoava tunne valjastettuna pahoihin tekoihin. Vihaa voi kuitenkin käsitellä myös toisin. Se on hyvä itsetuntemuksen väline ja erilaisissa kriiseissä se auttaa meitä menemään eteenpäin. Kunhan vain kohtelemme sitä oikein. Ymmärtäen vihaamme ja oppimalla siitä.  Yhteisöpedagogi Jari Koponen tiivistää asian hienosti Hesarin helmikuisessa haastattelussa.

"Viisaasti käytettynä viha auttaa puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä, Koponen perustelee. Tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta."

Voisi vielä tarkentaa ja sanoa:"Tunne paljastaa, mikä minun mielestäni on kohtuutonta". Tässä piilee kaikkien  vaikeiden tunteiden tärkeä viesti, ne kertovat sisäisestä lapsestamme. Siitä osasta meitä, joka reagoi silloin kun kohtaamme meitä haastavia asioita. Silloin kun sydän menee mykkyrään tai pää täyttyy vihasta, kun yhtäkkiä häpeämme ja haluamme mennä piiloon tai satuttaa toista, loukata läheistämme tai itkeä yksin luolassamme kipuamme.Näinä hetkinä on on kiusaus mennä pakoon tunnetta. Se onnistuukin vaikka päihtymällä, nukkumalla tai viemällä huomio johonkin joka valtaa mielen vielä voimakkaammin. Esimerkiksi suuntaamalla vihaa toiseen ihmiseen tai asiaan. Siirtämällä huomio omasta prosessista ulos.Tämä on pyhää vihaa, se on niin kirkasta ja energisoivaa, että sen tuntemiseen voi jäädä koukkuun. Kun kaikki on viety, vihaani ette voi ottaa. Tätä kohtaamme myös tämän päivän rasismikeskusteluissa.

Mitä sitten voisi tehdä, kun uutisahdistus lamaannuttaa ja itkettää? On valtavan raskasta tuntea voimattumuutta ja sitä uutiset helposti herättävät. Ne uuvuttavat varsinkin herkkiä ihmisiä eikä jäljelle välttämättä jää voimia toimia. Silloin voi olla myös paikallaan antaa uutisten jäädä lukematta joksikin aikaa. Vanha sanonta: "Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti" on toimiva ohje. Katso mikä lähelläsi kaipaa apua tai tukea. Mitä läheisillesi kuuluu? Voisitko osallistua hyväntekeväisyyskampanjaan? Mieti missä olet taitava? Ei ole olemassa liian pientä hyvää tekoa. Mistä voisit aloittaa vai onko tänään vielä aika kerätä voimia sitä varten?

Barrikadeille erityisherkkyyden puolesta vai kuplaan kaltaistensa kanssa?

Siitä on noin kaksi vuotta aikaa kun erityisherkkyys tuli Suomeen. Nemon kustantama Elaine Aronin Erityisherkkä Ihminen toi suuren yleisön tietoisuuteen ominaisuuden, jolle ei aiemmin ollut löytynyt yhtä kuvaavaa sanaa. Tosin moni protestoikin erityis-etuliitettä vastaan. Se koettiin osoittelevaksi ja huomionhakuiseksi. Myös loistavan suomenkielisen perustietoteoksen eritysherkkyydestä kirjoittanut Janna Satri päätyi puhumaan herkistä ihmisistä, jota valintaa hän kirjan alussa kattavasti perustelikin.

Satri ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eritysiherkkyydestä  julkaissut suomalainen asiantuntija, mutta hän oli saanut tuntea tuon naisen. Vuosina 1914-2009 elänyt psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen oli Satrin ystävä ja innoittaja. Manninenkaan ei puhunut erityisherkistä vaan poikkeuksellisen herkistä väri-ihmisistä.  Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Väri-ihmiset ja muotoihmiset erosivat hänen mukaansa toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön muita voimakkaammin. Hänen mukaansa heidät erotti ympäristöstä vain hienon hieno raja. He olivat Mannisen mukaan usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat olivatkin heille omiaan.

Aronin kirjojen ja siitä syntyneiden lukuisten lehtijuttujen matkassa erityisherkkyys levisi laajempaan tietoisuuteen. HSP –Suomen Erityisherkät ry perustettiin kaksi vuotta sitten ja siihen liittyi heti alkuun runsaasti jäseniä. Yhdistyksen ote oli heti alkuun tieteellinen, raja hörhöilyyn haluttiin pitää selkeänä. Tämä näkyi myös ensimmäisessä seminaarissa Tieteiden talossa, jossa ohjelma monen makuun oli jopa liian akateeminen ja vaikeaselkoinen. Kokonaisuus kuitenkin oli selkeä ja miellyttävän poikkitieteellinen. Sali oli myyty täyteen. Tunnelma oli tiivis ja myönteinen.

Monelle erityisherkälle ihmisille erityisherkkyyteen tutustuminen on ollut vavisuttava kokemus. Vuosien tunne erilaisuudesta ja huonommuudesta on vaihtunut oman yhteisön löytämisen riemuun, jota säännönmukaisesti koetellaan ulkoapäin tulevalla kritiikillä.

Viime viikonvaihteessa Helsingin Sanomien Arla Kanerva arvioi Anja Snellmanin omaelämänkerrallisen teoksen Antautuminen. Samaan aikaan lehdessä julkaistiin myös eritysherkkyyttä ilmiönä arvioiva Jantso Jokelinen kommentti. Vaikka Snellmanin kirjan kritiikki ei ollut erityisen huono, sai kirjailija valtavat sympatiat puolelleen some-maailman suljetulla erityisherkkyyssivustolla. Kirjoittajat lohduttivat ja ymmärsivät kirjailijaa. Keskustelussa oli vahva me ja muut -ääni.

En ole lukenut vielä Antautumista, enkä osaa ottaa kantaa siihen. Minua ei kuitenkaan Jokelinin teksti (herkkänä ihmisenä) loukannut vaan inspiroi. Ehkä hevonpaska-kommentin olisi voinut korvata jollain lievemmällä, mutta ennen kaikkea Jokelin avasi jälleen uusia mielenkiintoisia näkökulmia erityisherkkyyteen ominaisuutena tai ilmiönä, jos se niin halutaan nähdä.

Toivon, että herkkyydestä keskusteleminen ei polarisoidu meihin herkkiin ja niihin muihin. En halua että HSP korotetaan piirteenä paremmaksi tai huonommaksi. Kuten Aron itsekin on todennut, herkkyyttä on monenlaista. Hänenkään toiveensa ei ollut piirteen medikalisoituminen. Kovin jyrkkä railo "meidän herkkien" ja "muun maailman" välillä tekee kohtaamisen mahdottomaksi ja kohtaaminen on kuitenkin sitä, mitä me erityisesti tässä maailmassa kaipaamme. En halua erityisherkkyysbarrikadeille, en halua erityisherkkyyskuplaan. Haluan elää maailmassa, jossa kaikille on tilaa, vaikka kaltaisieni seurassa hyvin viihdynkin.

Seuraava erityisherkkien itsetuntemuskurssini järjestetään marraskuussa Ystävyyden majatalossa ja sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat tutkia omaa herkkyyttään.

Ero ei ole enää tabu keskuudessamme

Minua ilahduttaa että kuluvana vuotena on erosta kirjoitettu ja keskusteltu niin paljon julkisuudessa. Mitä enemmän saamme lukea kertomuksia rakkaussuhteen päättymisestä, itseensä tutustumisesta ja uuden elämän rakentamisesta, sitä enemmän vahvistumme myös avautumaan muista kivuistamme ja kriiseistämme. Jaettu suru on helpompi kantaa ja dialogin kautta ymmärrämme itseämme paremmin.

Viime vuonna omat ero-oppaansa julkaisivat eroseminaarivetäjien kouluttaja Marianna Stolbow ja psykologi Ilona Rauhala. Molemmat naiset antavat oman äänensä kuulua kirjoissaan ja rohkaisevat avun hakemiseen. Kummallakin on myös oma kokemus avioerosta, Ilonalla kahdesta. Kirjoissa ilahduttaa niiden voimauttava ja rohkaiseva tunnelma, molemmat sopivat tyynynaluskirjoiksi eroaan käsitteleville ihmisille.

Maistiaisia seuraavasta tulevasta erotilityksestä saimme tällä viikolla kun Hesarin haastattelussa tulevasta kirjastaan kertoi Heli Thorén, joka keskittyy teoksessaan erityisesti itsetunnon vaikutukseen eroon johtavissa syistä ja erosta selviytymisessä. Thoren kuvaa kuinka hän odotti turhaan, että mies saa hänet tuntemaan itsensä hyväksi, kauniiksi, itsevarmaksi ja rakastetuksi. Tuttu teema monen eroseminaarin kävijän kertomuksesta. Ihminen hakee vakuutusta toiselta siitä että on rakastamisen arvoinen. Oletus sisältää myös ajatuksen, että rakkaus on jotain, jonka toinen antaa toiselle, tai ottaa pois. Rakkaus on kuitenkin paljon enemmän, ja se on koettavissa kaikkialla, surun ja ilon päivinä. Yhdessä, mutta myös yksin.

Parisuhde ei takaa onnea tai rakkautta. Moni onkin kokenut, että yksinäisyys iskee pahiten väärässä seurassa. Kuitenkin huonosta suhteesta lähtemistä ja muutosta pelätään. Olen tavannut ihmisiä jotka ovat pohtineet vuosikausia lähtemistään, saamatta sitä tehtyä ja sitten on heitä jotka on jätetty ja jotka ovat saaneet siitä ikuisen katkeruuden lähteen ja syyn sille ettei heidän tarvitse ottaa vastuuta elämästään. Me olemme kaikki täällä yksin ja itse vastuussa ainakin asenteestamme. On joka kerta huimaa huomata, kuinka vihaisesta ja surullisesta eroajasta kasvaa työskentelymme aikana entistä ehjempi oman elämänsä valon kantaja. Erohehku voi kuulostaa kaamealta, mutta oikeasti se on ihanaa. Se on se hetki, kun loputtomalta tuntuneen eroyön jälkeen aamu koittaa ja ihminen löytää omat kauniit ääriviivansa uudelleen, elämän myrskyistä vahvistuneena.

Ei ole iloa ilman surua, ei sulautumisen hurmiota ilman yksinäisyyden kokemusta. On aika rakastua ja aika itsenäistyä, mutta rakkaudelle kannattaa olla kaikkialla auki.

Uusin eroseminaarini alkaa 30.9. Arabianrannassa, mukaan mahtuu yhä. Lisätietoja >>

Matkalla itseksemme

Nuorena naisena aloittaessani eroseminaarivetäjänä koin tärkeäksi että osasin auttaa vastaamalla kysymyksiin oikein. Nyt, reilusti toistakymmentä vuotta myöhemmin suhtaudun rooliini aika paljon toisin. Vaikka koen yhä, että erokriisiä läpikäyvä ihminen kaipaa tietoa tilanteestaan ja työkaluja selviytymiseensä, on minulle vahvistunut vuosi vuodelta tunne siitä, että minun paikkani on olla rinnallakulkija ja kuulostelija, lähimmäinen joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, ei vastausautomaatti tai tilastojen yhteenvetäjä.

Vaikka minulle itselleni oli suurin asia oman eroni jälkeen oppia kokemaan rakkautta yksin, ei se kaikille ole kysymys tai vastauskaan. Olen huomannut, että moni eronnut tai eroa harkitseva kantaa mukanaan omaa ikiaikaista arvoitustaan tai aarrettaan joka hohtaa elämän eri kohdissa uusin sävyin. Se voi olla pelko tai toive, haave jostain jota ei välttämättä ole olemassakaan, mutta se voi olla myös kuin kipinätuli hämärän metsäpolun päässä, meren päällä valaiseva majakka, lämmittävä aamuaurinko kasvoilla, joka kutsuu unen läpi uuteen päivään. Kulkiessamme kriisiemme tai porttivuosiemme läpi tulemme sille läheisemmäksi, koko elämä on näin matka kohti itseä, mutta parhaat oppaamme sille löydämme toisista ihmisistä. 

Logoterapiassa sanotaan että elämä kysyy meiltä kysymyksiä joka hetki. Meidän vastuullamme on vastata niihin niin, että voimme elää vastuullisesti itseämme ja toisia kunnioittaen. Rakkaussuhteen päättyessä kysymyksiä välillä sinkoilee ilmassa ja kuiskailee nurkissa. Sanotaan että kolme eniten eronnutta askarruttavaa asiaa ovat läheisyyden menettäminen, miten selviän taloudellisesti ja kuinka lapset pärjäävät? Voin hyvin kuvitella, että nämä kolme ovat olleet ikiaikaisia asioita ihmisille, joka on menettänyt puolisonsa syystä tai toisesta. Jo vuosituhansia sitten.Mistä saan kosketusta? Mistä saamme ruokaa? Kuinka perhe selviytyy, kun toinen vanhemmista on äkkiä poissa?

Elämäntilanne, joka tulee kutsumatta vastaan on karu näyttämö. Se on sitä jätetylle, mutta myös lähtijälle. Sanon usein eronneille että ihmissuhteet ovat tarinoita jotka tulevat päätökseen koska niiden aika täyttyy, yhteisen kasvutilan loppuessa pitää kääntyä toisaalle, sinne missä valo valaisee taas kulkijaa.  Mutta vaikka kuinka asennoituisimme parisuhteen päättymiseen myönteisesti, ei rakkaussuhteen raunioilla ole voittajia. Vahva sisäinen tarve liittyä toiseen ihmiseen on meille annettu lahja ja se sen luovuttaminen koskee ja niin sen pitääkin, koska kivun kautta voimme irrottautua toisesta ihmisestä ja oppia itsestämme jälleen enemmän.