Kuinka arvotamme saamaamme apua?

Elämä on muutosta. Jokainen hetki meissä tapahtuu asioita monella tasolla: mielessämme, kehossamme, tunteissamme ja ajatuksissamme. Lisäksi tulee kaikki se, joka tapahtuu meille elämän kautta: muiden ihmisten ja tapahtumien välityksellä. Osan kanssa pärjäämme hyvin, mutta mitä isompien asioiden kanssa kampailemme, sitä varmemmin kaipaamme peilaajaa: kanssakulkijaa, joka auttaa suhteuttamaan, ottamaan etäisyyttä, välillä läheisyyttäkin ja joskus vain olemaan paikalla, jakamaan hetken, joka on liian raskas yksin kantaa.

Näitä ihmisiä on monenlaisia ammattikunnissa: terapeutteina, pappeina, valmentajina, mentoreina, lääkäreinä ja sielunhoitajina. Itse uskon erityisen paljon vertaistukeen, nimitänkin itseäni vertaistukiuskovaiseksi. Ajattelen, ettei mistään asiasta elämässä voi oikeasti tietää, ennen kuin se tapahtuu itselle, voimme kuitenkin eläytyä ja osoittaa empatiaa. Meillä on aina välillä mahdollisuus  valmistautua tuleviin asioihin, mutta vasta niiden konkretisoituessa tiedämme kuinka ne meissä resonoivat ja muuttavat mielemme järjestystä ja millaisia liikahduksia ne meidän kehossamme luovat.

Minulla on kokemusta kaikista edellä mainituista auttamisenmuodoista omassa elämässäni. Olen onnellinen, että olen osannut hakea apua sitä tarvitessani. Minulla on myös ystävinä ihmisiä, jotka toimivat kaikilla näillä aloilla. Olen huomannut, että avun saaminen usein lähettää ihmisen polulle, joka vie auttajaksi. Näin minullekin kävi.Vertaisryhmien vetäjästä kasvoin eroasiantuntijaksi ja parisuhdeneuvojaksi. Näillä näkymin seuraava etappini on valmistua seksuaaliterapeutiksi. Saan elää vahvaa kutsumusta todeksi.

Viime aikoina on paljon puhuttu siitä, että mielenterveyden alalla on liikaa tarjolla uskomushoitoista  puoskarointia. Olen samaa mieltä siitä, että on tärkeää valvoa alaa, Valviralla on paikkansa ja moni järjestö seuraa tarkasti oman toimialansa tekijöitä. Valitettavasti kaikki ammattilaisetkaan eivät kuitenkaan ole tutkinnosta huolimatta sopivia tekemäänsä työhön. Tästä ei toki seuraa se, että kuka tahansa pystyisi vaativaan hoito- ja terapiatehtävään. Niin se ei vain toimi. Toivoisin kuitenkin enemmän dialogia eri näkökulmien edustajien välille, ilman vihaa ja tuomitsemista. Uskon, että avoimuudella ja jakamisella pääsemme paljon parempiin tuloksiin, kuin tölvimällä.Työskennellessäni vuosien ajan ison kansanterveysjärjestön viestinnässä sain todistaa usein, kuinka kuraa osataan heitellä ihan mallikkaasti molemmilla, niin tiede- kuin "huuhaa"-puolellakin. Se ei edistä mitään hyvää.

Työssäni muutosvalmentajana ja eroasiantuntija perustan työni ja toimintatapani aina tutkittuun tietoon, mutta se ei tarkoita, etten olisi avoin myös asioille joita en osaa selittää, mutta jotka olen elänyt todeksi. Koen  tärkeäksi kertoa asiakkailleni aina erikseen, etteivät palveluni ole terapiaa, vaan valmennusta ja konsultointia. Siksikin, ettei niiden ero ole kaikille asiakkaille selvä. En tarjoa palveluja henkilöille, jotka tarvitsevat sairauteensa hoitoa, vaan ohjaan heidät muualle.

Tiesitkö tämä terapiasta?

Liinan blogi täydentävistä hoidoista.

Ajatuksia matkalta lähemmäksi

Surin Island

Vietin syntymäpäivääni Thaimaan lomalla yhdessä tyttäreni kanssa. Vietin samalla breikkiä myös kirjoittamisesta, koska käsikirjoitukseni toukokuussa ilmestyvään erosta selviytymistä käsittelevään oppaaseeni alkaa olla valmis ja halusin irrottautua aiheesta ennen viimeistelyä.  En myöskään ottanut mukaani yhtään kirjaa. Miksi? Siksi että olen opetellut kuuntelemaan äänikirjoja rakkaan ystäväni kirjakustantaja Anna-Riikka Carlsonin kannustamana. Hän on ehkä suurin kirjojen rakastaja, jonka tunnen ja hän jakaa tätä rakkaudensanomaa jatkuvasti onneksi meille muillekin.

Olin kokeillut äänikirjaa aiemminkin, mutta vasta nyt pääsin ideaan hyvin sisään. Lomallani kuuntelin merenrannoilla ja lentokoneessa Echkart Tollen klassikkoa "Läsnäolon voima", joka sopi hyvin arjen irtioton henkeen. Olen lukenut kirjan paperiversiota aiemminkin muutamia vuosia sitten, mutta kuuntelu toi mukaan nyt jännää lisäarvoa. Tuntui hyvältä antaa lukijan äänen keinutella tarinaa eteenpäin. Tollen klassikko on niin vahva, ettei sitä varmasti voi yhden elämän aikana ammentaa edes loppuun. Jokainen lause ja idea synnyttää lukemattomia uusia ajatuksia. Ennen kaikkea teos antaa hyvää energiaa ja konkreettisia työkaluja mielenrauhan saavuttamiselle. Olennainen läsnäolon löytämisen idea on kirjassa  pitkälti kiteytetty ajatukseen:

"Pyri olemaan menneessä tai tulevassa ajassa vain silloin, kun se on käytännön asioiden kannalta ehdottaman oleellista."

Kirjailija muistuttaa, että suurin osa kärsimyksestä on riippumista jo taakse jäädyissä asioissa, joihin usein liittyy myös menneen tapahtuneen vastustamista tai  kurottelua toiseen suuntaan: kohti ennakoimatonta ja epävarmaa tulevaa. Kuitenkin vain nykyhetki voi antaa meille täyttymyksen. Vain tämä oleva hetki on varmaa. Emme voi muuttaa mennyttä, eikä ole olemassa mitään konkreettista tulevaisuutta, johon astua. Olkaamme siis nyt. Avuksi läsnäolon tavoitteluun voit käyttää keskittymistä sisäiseen kehoosi, omaan ainutlaatuiseen energiakenttääsi. Psyykkisemotionaalinen kehosi väistyy, kun keskityt sisäiseen ajattomaan olotilaasi. Jos kiinnostuit lisää, hanki toki kirja käsiisi.

Reissussa olemalla ei pääse itseään karkuun, mutta välimatka laittaa usein palaset kohdalleen.Viimeinen vuosi on ollut elämässäni hurjaa muutoksen aikaa, ja haasteellisia tilanteita täynnä. Paljon kiitollisuutta synnyttävää hyvää, paljon väistämätöntä kipeää, paljon kasvua ja suostumista. Siksikin matka oli hyvä mahdollisuus pysähtyä ja välillä siinä onnistuinkin. Tämän vuoden tärkein parantunut taitoni on ollut rajojen vahvistaminen suhteessa negatiivisiin ihmisiin. Haasteitakin riittää: Mitä voitan pelkäämällä? Mitä haluan varmistamalla? Miksi on niin vaikeaa vain antautua sille, mitä minulle tapahtuu, hetki hetkeltä?  On juu hieman vaikeaa huomata, että 48-vuotiaana on vielä näin kesken, mutta niin, kuinka tylsää olisikaan olla valmis?

Lisätietoja Echkart Tollen kirjoista >>

Talviajan pehmeys ja turva

Olen syntynyt syksyllä, keskellä pimeyttä, mutta täydenkuun loisteessa marraskuussa vuonna 1969. Ehkä sen tähden minusta tuntuu, että vuosi alkaa syksystä. En pelkää pimeää, en harmautta, sade kutoo samettia sieluni ylle. Lempifantasiani on, kuinka saan maata merenrantahuvilassa syysmyrskyn keskellä rakastajani kainalossa ja kuunnella kuinka tuuli keinuttaa puiden latvoja ja nostattaa meren aaltoja. Mielentilasta riippuen, voin olla ajatuksissani kaukaisen meren rannalla tai oman maan sannalla. Myrskyn pauhu muistuttaa minua siitä, kuinka pieni olen, ja kuinka juuri sen tähden, voin luopua pelosta. Sen tähden, voin antaa tulla mitä tulee. Voin olla, mitä olen. Voin luopua kontrollista ja antautua.

Syksy sulkee vuoden syliinsä ja talvi peittelee luonnon uneen. Värit juhlivat mennyttä kesää, tekevät juhlasaaton kirkkaudelle. Tuulessa tunnen lapsuuteni tuoksun. Näyttää, kuinka aika hiljenisi ja kävisimme tauolle. Kuitenkin, piilossa, metsän peitossa, tapahtuu kummia:  alkuja, elämää, aavistus seuraavasta keväästä. Niin minussakin syntyy pitkän talven aikana vastauksia, haaveista tavoitteita ja voimaa. Olen lukenut joskus, että syntymävuodenaika värittää ihmisen sielunmaisemaa, ehkä se on totta. Ainakin moni läheinen ystäväni on syntynyt syksyllä kuten minäkin.

Tämä syksy on ravistellut minua monin tavoin, olen itkenyt ja nauranut enemmän kuin vuosiin. Olen ollut ahdistunut ja kokenut hurjaa hehkua. Olen joutunut jättämään taakse pitkän elämänvaiheen perheenäitinä, kun lapseni ovat nyt aikuisia. Elämä kysyy  minulta tänään, mitä seuraavaksi Marika? Mihin suuntaan? Ja huomaan, että yhä on niin paljon sanojen takana olevaa, jonka haltuun ottamiseksi tarvitsen aikaa, jonka näkyväksi tekemiseen ystävien tukea. Tarvitsen kirjoja, musiikkia ja luontoa. Luottamusta ja rakkautta. Lähdevettä ja hyvää kahvia, perunoita ja sipulia pannulla. Äitini läsnäoloa. Painavaa peittoa, kuumaa suihkua, yhteenliittymistä ja omaa tilaa. Olen pian 48-vuotias ja aivan alussa.

Eino Leino sen hyvin asetti:

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.




Talviajan alkamisen päivänä.

Kuva otettu vuonna 2003.

Kiitollisuus ravitsee sydäntä

Läsnäolo on tärkeää, jotta voisi huomata omat tunteensa. Liian tiheä askel, täysi kalenteri tai pakeneminen päihteisiin etäännyttää meidät tunteistamme. Moni kuitenkin myös perustelee täyttä arkeaan juuri kokemusten ja elämysten haalimisella. Myös alkoholia ja huumeita käytetään tavoitteena kokea jotain, joka ei ole tavoitettavissa arjen kainalossa. Mikä estää meitä näkemästä elämän hienot vivahteet ympärillämme?

Hyvä ystäväni sanoi tällä viikolla, ettei hän tarvitse alkoholia tai sirkushuveja nauttiakseen elämästään. Että kaikki on niin hienoa jo itsessään: kulttuuri, ihmissuhteet, ajankohtaisista asioista innostuminen, kuuma teepannu ja runokirja. Onko elämästä hurmaantuminen taitolaji? Ainakin sen minä olen huomannut, ettei se korreloi omaisuuden tai vastoinkäymisten kanssa. Minullakin on vuosien kokemus siitä, miltä tuntui jännittää, kuinka rahat riittäisivät viimeiselle viikolle ennen palkkaa. Ne vuodet ovat muistoissani hienoja, tiukka rahatilanne vain kirkasti kaikkea sitä muuta hyvää, mistä sain nauttia.

Sanotaan, ettei onni asu olosuhteissa. Minun on helppo uskoa se omien kokemusteni ja ympärillä olevien tarinoiden kautta. Suurin yhteinen nimittäjä onnellisten ihmisten keskuudessa on elämänkokemusteni mukaan kiitollisuus. Taito nauttia elämän kauneudesta ja mahdollisuuksista. Tahto ilahduttaa lähimmäisiään ja iloita heidän onnestaan. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin.  Kaikilla ei tätä lahjaa ole. Ajattelen kuitenkin, että sen voi oppia jos vain haluaa.

Myös vaikeista asioista ja elämän vastoinkäymisistä voi olla kiitollinen. Usein ne ovat suuria opastajia matkallamme. Se, mikä niiden anti on, näyttäytyy useimmiten kuitenkin vasta ajan päästä ja silloinkin heille, jotka ovat päättäneet luottaa elämään tapahtuneesta huolimatta. Jos olet hylännyt itsesi, kun et saanutkaan sitä mitä elämältä halusit, niin muista ettei suunnanvaihdos ole milloinkaan myöhäistä. Kuten joku viisas joskus sanoi: paras aika istuttaa omenapuu oli kaksikymmentä vuotta sitten, toiseksi paras aika on tänään. Lisäisin vielä, että hedelmiä sinun ei tarvitse kuitenkaan odottaa niin kauaa.

Kun kumppani haluaa vapauden

Mitä tapahtui viidenkympin villitykselle? Muistan kuinka sana huvitti minua lapsena. Aikuisten tarinoiden kautta se avautui tilana, johon henkilö (yleensä mies) joutui vasten tahtoaan, mutta lopulta hurmalle antautuen. Koska lauseiden loput eivät kuuluneet tai avautuneet lapsen maailmalle, jäi siitä päällimmäiseksi ajatukseksi hilpeä hullaannus, sekavuustila, josta onneksi oli mahdollisuus parantua.

Maailma on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, elämme terveempinä pidempään ja neli-viisikymppisinä tehdään täysiä duunia ja suoritetaan elämää. Vaikka puoliso voi jäädä sivuraiteelle, voi arkeen olla mahdotonta mahduttaa villityksiäkään. Olen pohtinutkin viime aikona, onko viidenkympin villityksestä kehittynyt 2010-luvulla kuudenkympin kukistus, niin moni asiakkaistani havahtuu eläkeiän kynnyksellä siihen, että puoliso ilmoittaa haluavansa vapauden tapailla uusia ihmisiä, jos ei avioliitossa, niin ottamalla avioeron.

Eläkkeelle siirtyminen, lasten kotoa muutto ja mahdollinen yhteiselämä kahden kesken voi avautua pelottavana maisema, sitä ahdistavampana mitä kauemmaksi puolisosta on erkaannuttu.Kun välissä ei ole enää arjen vaatimuksia eikä loputonta tehtävälistaa on toinen äkkiä lähellä. Kiusaus nähdä puoliso silloin esteenä itsenä toteuttamiselle voi olla suuri. Kuitenkin, jos päätös erota perustuu aidan takana häämöttäville vihreämmille maisemille, voi paluu todellisuus olla rankka, kun uudesta kumppanista kuoriutuu ensihehkun jälkeen ihminen, jolla on omat haasteensa. Kumppania voi aina vaihtaa, mutta itsemme kanssa elämme joka hetki.

Tunteet tulevat ja menevät, emmekä voi niihin täysin vaikuttaa. Jokainen on vastuussa kuitenkin omista teoistaan, vaikka usein jälkeenpäin itseään voi ollakin vaikea ymmärtää. Ahdistus parisuhteessa on aina kysymys, joka kaipaa vastausta, silloin arvostavinta olisi ottaa kumppani keskusteluun mukaan, jotta olisi ainakin mahdollisuus pohtia tilannetta yhdessä. Jos eroon kuitenkin päädytään, voit kuitenkin silloin sanoa itsellesi tehneesi parhaasi suhteenne eteen.

Villityksiä, joissa puoliso voi jäädä sivuun elämässä voi tulla vastaan muissakin elämänvaiheissa, eikä niihin aina liity sivusuhteita. Tällaisia tilanteita voivat olla lapsen syntymä, ideologiaan ihastuminen, uusi kaveripiiri tai harrastus. Elämme perheen lisäksi myös omaa elämäämme. Jotta etääntyminen ei johtaisi eroon, on tärkeää pitää kanavat auki puolisoon. Olla tietoinen, mitä sinulle, minulle ja meille kuuluu?

Vain avoimuus voi auttaa meidät toistemme lähelle

Kävin kirjoittamissa avoimuudesta hidasta elämää -blogissa.

"Epäilen hetken, voinko kirjoittaa otsikon noin ehdottomaan muotoon? Tieto nousee kehostani ja tiedän, kyllä voin. Tämä on minulle totta, ja samalla niin vaikeaa. Kuten monille meistä. Elämme kaikki omassa maailmassamme ja vaikka kuinka kurottelemme kohti totuutta, suurin osa keräämästämme tiedosta perustuu tulkintaan.Onneksi tulkinta taas perustuu usein kokemukseen ja tietoon, intuition herkkyyteen."

Lue koko juttu täältä >>

Olen vahvistanut rajojani

Kipu kertoo, mitä meillä on opittavaa. Se kutsuu kasvamaan. Mitä suurempi kipu, sitä suurempi läksy. On tavattoman helppoa antaa neuvoja ja ymmärtää asioita niin kauan kuin ne ovat käsivarren mitan päästä itsestä. Vaan jokainen ihmisten kanssa töitä tekevä tietää, että lähelle on vaikea nähdä. Kompuroin pitkään läheisessä ihmissuhteessa sivuuttaen selvät merkit siitä, etten ole toiselle hänen arvoisensa. Pyrin ymmärtämään käytöksen hänen kauttaan, oikeuttamaan sivuuttamisen ja ilkeydet. Antamaan aikaa ja karaisemaan itseni. Kuinka naurettavaa, voiko tunteitaan huijata. Kirjoitan näitä sanoja kuitenkin lempeästi, kuluneet kuukaudet ovat olleet minulle tärkeä opettaja, kuten tämä ihminenkin. Hän näytti minulle, kuinka tärkeää on olla itselle uskollinen.

Annan itselleni kiitosta että uskalsin kertoa hänelle viimein, että minusta tuntuu pahalta ja annan hänelle kiitosta, että hän rehellisesti kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan minua kohtaan. Nyt tiedän, ettei meillä voi olla yhteistä tulevaisuutta ystävinä, koska arvopohjamme ja ihmiskäsityksemme ovat niin erilaiset. Kuinka riemullista onkaan huomata, että voin vapauttaa itseni. Samalla voi sanoa aidosti ja avoimesti, että ihmisen kaunein ominaisuus on minun mielestäni hyväntahtoisuus. Onneksi se yhdistää kaikkia lähellä olevia ihmisiäni.

Suurimman kipuni keskellä itkiessäni, sain parhaimman palautteen pojaltani, Hän kysyi, kuinka ihmeessä minä, joka olen ihmissuhdeammattilainen, voin olla niin sokea siinä, kuinka annan itseäni kohdella? Muodostaessani kömpelöä ja harhailevaa vastausta, hän jatkoi hymyillen ja kertoi, että maailman parhaat jalkapallovalmentajat ovat surkeita pelaamaan futista. En unohda keskusteluamme ikinä.

Rajojen laittamisella tarkoitan tässä tekstissä sitä, ettei päästä toista itsen sisään tekemään vahinkoa. Ihmissuhteissa väistämättä kohtaamme erimielisyyksiä ja tulee riitoja, mutta jos toinen toistuvasti saa sinut tuntemaan olosi surkeaksi alentamalla, mitätöimällä tai puhumalla rumasti, on sinun tarpeen olla itsesi puolella. Kaikista asioista voi puhua rakentavasti ja yhteistä hyvää kehittäen. Aina yhteistä kieltä ei vain löydy, silloin tarvitaan rakkautta itseä kohtaan ja rohkeutta irrottautua suhteesta, joka ei tee enää hyvää. Erityisen vaikeaa se voi olla, jos historiassa on ollut hyviä hetkiä. Menneisyyden varaan ei voi kuitenkaan rakentaa, jos nykyhetki ei tarjoa tarpeeksi luottamusta ja turvaa olla suhteessa oma itsensä. Tämä koskee kaikkia ihmissuhteita. Ole rohkea, ole itsesi puolella ja pääset eteenpäin kyllä.