Läheisyys syntyy avoimuudesta

Image courtesy of jesadaphorn
/FreeDigitalPhotos.net

Mies kulkee kulmat kurtussa jalkakäytävää lasta vaunuissa työntäen. Katseessa on ärtymystä ja uhmaa. Nainen pyrkii pysymään rinnalla kiihdyttäen askeleitaan, silmissä välkähtää surullinen hämmennys, hätä. On iltapäivä, aurinko paistaa, linnut laulavat, kesä Helsingissä vuonna 2014. Pari lapsineen ohittaa minut, mutta kolea tunnelma jää. Olen kesässä vuonna 1998, kun tulevaisuutta ei enää näkynyt, menneisyys oli annettuja mahdollisuuksia täynnä ja nykyhetkessä kaksi eksynyttä nuorta yrittää etsiä yhteistä tarkoitusta elämälleen kahden lapsen kanssa.

"Sanoit että syyllistyn helposti ja että minun pitää lopettaa se jos haluan ymmärtää tilannettamme ja varsinkin sinua paremmin. Kuitenkin sinä itse käännät kaikki erimielisyytemme minusta johtuvaksi. Irvistät ja ärähdät minut yhdellä katseella paikalleni kuin kouluttaja tottelemattoman koiran. En muista oletko koskaan edes pyytänyt minulta käytöstäsi anteeksi, vaikka olisit selvästi tehnyt itse väärin. "

Lapsen syntymä on lahja ja haaste. Mikään ei ole enää ennallaan kahden ihmisen symbioosissa.Voi olla vaikea hyväksyä että elämä täyttyy velvollisuuksista, lapsikaan ei ehkä vastaa odotuksia, väsymys painaa, kotityöt jakaantuvat epätasaisesti. On vaikea puhua ahdistavista tunteista  kenellekään. Usein vain naamiot auttavat läpi arjen ja  koti on ainoa paikka, jossa stressi saa purkautua sanoiksi. Lapsi voi myös lumota ja viedä huomion. Yhteinen jälkeläinen on yhteinen ilo, ehkä vuosien toive. Mutta joskus mukana voi olla myös kateutta tai mustasukkaisuutta yhteydestä, jonka toinen vanhemmista solmii vahvemmin lapsen kanssa. Ulosjäänyt kokee ettei häntä tarvita ja vapaaksi jäänyt tila täyttyy kodin ulkopuolisilla, joskus myös suhdetta uhkaavilla asioilla.

Läheisyys syntyy avoimuudesta. Avoimuus syntyy tunteiden jakamisesta. Mutta ensin tunteet täytyy tunnistaa. Lapsen syntyminen on jälleen uusi psyykkinen syntymä myös vanhemmille, parhaimmillaan se johtaa parempaan itsetuntemukseen ja uudenlaisen yhteyden löytymiseen myös puolisoiden välillä. Jos oma negatiivinen reagointi uuteen elämäntilanteeseen on hyvin voimakasta vanhemmuuden alussa, olisi hyväksi tehdä tunnekartoitusta vaikka ammattilaisen kanssa. Toiselta puolisolta tulevat analyysit ja avaukset ovat usein liian lähellä. Tukea puolisoa voi, mutta terapeutiksi ei voi toiselle ruveta.

"En jaksa enää kantaa riitojemme seurauksia yksin, koska en niitä yksin riitele. Minusta tuntuu pahalta kun huudat ja raivoat minulle. Kun et vastaa puheluihini. Kun teeskentelet nukkuvasi kun kömmin iltaisin sänkyyn viereesi. En pysty enää ennakoimaan käytöstäsi ja tekojasi. Pahinta on, että kannat minulle kaunaa saaden minut tuntemaan syvää epäonnistumista. Mykkyytesi masentaa."

Ihminen pohtii avioeroaikeitaan keskimäärin kaksi vuotta ennen päätöstä. Tuon ajan voisi parhaimmillaan käyttää myös toisin. Vaikka kaikki suhteet eivät pysykään koossa vain tahdon avulla, on paljon sellaisia eroja, jotka johtuvat enemmän omista kasvukivuista kuin toisen ihmisen tuottamasta huonosta olosta. Usein tämä tilanne aukeaa vain liian myöhään, silloin kun eron myötä auennut uusi elämä ei itsessään annakaan uutta tarkoitusta vaan isomman kysymyksen. Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow tuo tämän esiin haastattelussaan Ilta-Sanomissa niin kuin sen kaikkien rakastavaa parisuhdetta etsivien pitäisi oivaltaa: - "Ainut mahdollisuus ehjään parisuhteeseen on itsensä rakastamisen taito. Muuten koko ajan turvataan toiseen, nojataan tai kävellään yli."

Usein ajattelemme tuntevamme toisen läpikotaisin, useimmiten olemme nähneet vain häivähdyksen. Lapsen syntymä  on valtava aarreaitta, josta molemmat vanhemmat voivat ammentaa uutta tietoa elämästä, itsestään ja toisistaan. "Mitä minä näen kun katson sinua?" Mitä minä näen ku katson sinua lastemme kanssa?" Mitä minä näen kun katson itseäni? "Kuka minä olen nyt ja keneksi olen kasvamassa?"

"Sanoit joskus kauan sitten edellisessä elämässämme, että on turvallista voida luottaa siihen, että sellaista estettä ei tiellemme tulisi, minkä yli emme yhdessä pääsisi, se ajatus on kantanut minua kauan. Enää en ole varma. Sen tiedän, että näin emme voi jatkaa."

Jos ihminen uskaltaisi kääntyä toista kohti silloin kun eniten pelottaa, avaisi sylin ja laittaisi naamiot sivuun, antaisi  hän ainakin mahdollisuuden uudelle alulle. Lasten synnyttyä parisuhde pitää päivittää uudelleen. Kysyä kuka minä nyt olen ja kuka on tuo toinen? Millä tavoin rakennamme elämäämme ja keskinäistä suhdettamme tästä eteenpäin? Ei parisuhteen hengissä pysymiseen riitä se että vuoronperään katsotaan lapsia että äiti/isä pääsee tuulettumaan. Läheisyys syntyy vain tietoisesti  ja avoimesti lähestymällä toista. Rakastamalla toista rikastamme samalla itseämme.

(Kursivoinnit lainattu anonyymilta kirjoittajalta)