Jokainen ihminen on ainutlaatuinen. Jokainen elämä on mahdollisuus. Kun ihmisellä on hyvä olla itsensä kanssa, hän viihtyy itsekseen, eikä pakoile tärkeintä ihmissuhdettaan, itseään. Silloin on vahvempi ja vapaampi liittymään halutessaan myös toiseen ihmiseen. Ei etsien turvaa ja arvostusta omalle persoonalleen, vaan kasvamaan yhteisellä matkalla, seisten omin jaloin, nauttien toisen läsnäolosta. Sillä rakkaus on meissä jokaisessa ja sen antama vahvuus kantaa meitä kaikissa tilanteissa.
Elämä tuo erilaisia vaiheita eteen. Joskus vietämme vuosia ilman toisen läheisyyttä, toisinaan pienessä ajassa voi tapahtua uskomattomia käänteitä ja kohtaamisia. Elämän antamat lahjat tulevat usein vastaan silloin kun pistää valot päälle, astuu ulos ja antautuu maailmalle. Näin antaa itsensä tulla myös muiden nähtäväksi. Mutta on myös aikoja jolloin täytyy uskaltaa olla yksin luolassaan, piirtää ääriviivojaan uusiksi ihollaan. Tuntea ilman kosketus, ajan käsittämätön läsnäolo.
Muutamia vuosia sitten kirjoittamani motto: ihminen täydentyy itsensä kautta, mutta kasvaa toisen rinnalla on kuluneen vuoden aikana avautunut minulle jälleen uusin merkityksin. Olen pohtinut paljon itseä. Mitä se on? Voiko siihen vaikuttaa? Mikä minussa puhuu? Ehkä itse on maailmankaikkeuden mahdollisuusjyvä, joka on paketoitu tähän maalliseen kuoreen joka minulle on annettu? Freud, Jung ja Frankl asettelivat palikoita omiin järjestyksiinsä. Niillä olen minäkin rakennellut väyliä omaan itseymmärrykseeni. Alkavalla lomallani ajattelin pitkästä aikaa etsiä vastauksia myös runoudesta. Tässä yksi iloksenne.
Ilta
Kun rauhallisena tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta
mist' on tämä lahjoitettu ilta
ja missä on tyyneyteesi syy.
Oli aivan turhaa ja tuskallista
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.
Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain.
Suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on.
Aaro Hellaakoski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti