Korvaamaton, korjaamaton, hyväksytty

Viime päivinä olen joutunut käsittelemään kipeitä tunteita ja huomaamaan jälleen kerran, että koen vihamieliset hyökkäykset itseäni kohtaan kovin vahvasti. Huutaminen, ala-arvoisella tyylillä tehty arvostelu, ilkeily ja tympeä negatiivisuus saavat minut pahoinvoivaksi fyysisesti. Minulla menee siitä toipumiseen päiviä. Kipu tuntuu kehossa, päässä ja rinnassa. Onneksi näitä tilanteita tapahtuu hyvin harvoin. Vaikka järjellä pystyn avaamaan itselleni, ettei tällaista kohtaamista pitäisi kantaa mukanaan, menee tunnereagointi kuitenkin tässä järjen edelle.

Minulla on useita herkkiä ja hyviä ihmisiä ystävinä, jotka eivät pelästy samalla lailla vaikeita tilanteita, vaan pystyvät jatkamaan hyvin nopeasti eteenpäin. Näiden ihmisten esimerkki on saanut minut pohtimaan, onko kyseessä ollenkaan tahdon asia vai annettu ominaisuus. Olenko "Syntymässä säikähtänyt", kuten Eino Leino kirjoitti vai voisinko ehkä kovettaa itseäni kestävämmäksi? Mietin, mitä sanoisin vastaavassa tilanteessa valmennettavalleni? Kahden päivän pohdintojen jälkeen ymmärsin,  että  kokemukseni vahvuus liittyy omaan erityisherkkyysominaisuuteeni, tämä sinänsä aivan selvä lopputulema on osoitus jälleen siitä, että oman itsen analysointi ja auttaminen on usein paljon neuvottomampaa kuin muiden ihmisten. Ymmärsin, että minun ei väkisin tulisi pyrkiä olemaan "kestävämpi" tilanteissa jotka satuttavat minua, vaan ehkä jopa  sallia itselleni vielä enemmän tunteiden tuntuminen kokonaisvaltaisesti. Olla se mikä olen. Korvaamaton, korjaamaton, hyväksytty.

Toinen asia on sitten se, kuinka itse toimin tilanteessa suhteessa hyökkääjään. Osaanko laittaa rajat, puolustaa itseäni? Pitääkö minun toimia toisen oksennuskuppina vai voisinko vaikka poistua paikalta aiemmin? En nimittäin usko siihen, että mitään kehitystä tapahtuu silloin, kun päämääränä on satuttaa toista ihmistä.

(Kuva: Heini Kulmala)