Mikä on vihasi lähde?

Kuva Katri Somerjoki

Pohdin ääneen ahdistavia tunteitani pojalleni maailmantilastamme, kun hän muistutti että maailmassamme on hyviäkin uutisia. Lehdet eivät vain kerro niistä tarpeeksi. Hienoja asioita tapahtuu, on rakkautta ja kauniita tekoja. Meidän tulisi tietää niistä enemmän. Näinä aikoina tarvitsisimme ennen kaikkea toivoa tulevaan.

Viha on tunne, jolla on aina lähteensä. Viha tarvitsee sen syntyäkseen. Usein se on pelko. Pelko muukalaista, muutosta, menettämistä kohtaan. Minä en saanut, miksi sinun tulisi saada? Vihalla ihminen hakee suojaa, mutta se on äärimmäisen tuhoava tunne valjastettuna pahoihin tekoihin. Vihaa voi kuitenkin käsitellä myös toisin. Se on hyvä itsetuntemuksen väline ja erilaisissa kriiseissä se auttaa meitä menemään eteenpäin. Kunhan vain kohtelemme sitä oikein. Ymmärtäen vihaamme ja oppimalla siitä.  Yhteisöpedagogi Jari Koponen tiivistää asian hienosti Hesarin helmikuisessa haastattelussa.

"Viisaasti käytettynä viha auttaa puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä, Koponen perustelee. Tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta."

Voisi vielä tarkentaa ja sanoa:"Tunne paljastaa, mikä minun mielestäni on kohtuutonta". Tässä piilee kaikkien  vaikeiden tunteiden tärkeä viesti, ne kertovat sisäisestä lapsestamme. Siitä osasta meitä, joka reagoi silloin kun kohtaamme meitä haastavia asioita. Silloin kun sydän menee mykkyrään tai pää täyttyy vihasta, kun yhtäkkiä häpeämme ja haluamme mennä piiloon tai satuttaa toista, loukata läheistämme tai itkeä yksin luolassamme kipuamme.Näinä hetkinä on on kiusaus mennä pakoon tunnetta. Se onnistuukin vaikka päihtymällä, nukkumalla tai viemällä huomio johonkin joka valtaa mielen vielä voimakkaammin. Esimerkiksi suuntaamalla vihaa toiseen ihmiseen tai asiaan. Siirtämällä huomio omasta prosessista ulos.Tämä on pyhää vihaa, se on niin kirkasta ja energisoivaa, että sen tuntemiseen voi jäädä koukkuun. Kun kaikki on viety, vihaani ette voi ottaa. Tätä kohtaamme myös tämän päivän rasismikeskusteluissa.

Mitä sitten voisi tehdä, kun uutisahdistus lamaannuttaa ja itkettää? On valtavan raskasta tuntea voimattumuutta ja sitä uutiset helposti herättävät. Ne uuvuttavat varsinkin herkkiä ihmisiä eikä jäljelle välttämättä jää voimia toimia. Silloin voi olla myös paikallaan antaa uutisten jäädä lukematta joksikin aikaa. Vanha sanonta: "Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti" on toimiva ohje. Katso mikä lähelläsi kaipaa apua tai tukea. Mitä läheisillesi kuuluu? Voisitko osallistua hyväntekeväisyyskampanjaan? Mieti missä olet taitava? Ei ole olemassa liian pientä hyvää tekoa. Mistä voisit aloittaa vai onko tänään vielä aika kerätä voimia sitä varten?

Barrikadeille erityisherkkyyden puolesta vai kuplaan kaltaistensa kanssa?

Siitä on noin kaksi vuotta aikaa kun erityisherkkyys tuli Suomeen. Nemon kustantama Elaine Aronin Erityisherkkä Ihminen toi suuren yleisön tietoisuuteen ominaisuuden, jolle ei aiemmin ollut löytynyt yhtä kuvaavaa sanaa. Tosin moni protestoikin erityis-etuliitettä vastaan. Se koettiin osoittelevaksi ja huomionhakuiseksi. Myös loistavan suomenkielisen perustietoteoksen eritysherkkyydestä kirjoittanut Janna Satri päätyi puhumaan herkistä ihmisistä, jota valintaa hän kirjan alussa kattavasti perustelikin.

Satri ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eritysiherkkyydestä  julkaissut suomalainen asiantuntija, mutta hän oli saanut tuntea tuon naisen. Vuosina 1914-2009 elänyt psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen oli Satrin ystävä ja innoittaja. Manninenkaan ei puhunut erityisherkistä vaan poikkeuksellisen herkistä väri-ihmisistä.  Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Väri-ihmiset ja muotoihmiset erosivat hänen mukaansa toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön muita voimakkaammin. Hänen mukaansa heidät erotti ympäristöstä vain hienon hieno raja. He olivat Mannisen mukaan usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat olivatkin heille omiaan.

Aronin kirjojen ja siitä syntyneiden lukuisten lehtijuttujen matkassa erityisherkkyys levisi laajempaan tietoisuuteen. HSP –Suomen Erityisherkät ry perustettiin kaksi vuotta sitten ja siihen liittyi heti alkuun runsaasti jäseniä. Yhdistyksen ote oli heti alkuun tieteellinen, raja hörhöilyyn haluttiin pitää selkeänä. Tämä näkyi myös ensimmäisessä seminaarissa Tieteiden talossa, jossa ohjelma monen makuun oli jopa liian akateeminen ja vaikeaselkoinen. Kokonaisuus kuitenkin oli selkeä ja miellyttävän poikkitieteellinen. Sali oli myyty täyteen. Tunnelma oli tiivis ja myönteinen.

Monelle erityisherkälle ihmisille erityisherkkyyteen tutustuminen on ollut vavisuttava kokemus. Vuosien tunne erilaisuudesta ja huonommuudesta on vaihtunut oman yhteisön löytämisen riemuun, jota säännönmukaisesti koetellaan ulkoapäin tulevalla kritiikillä.

Viime viikonvaihteessa Helsingin Sanomien Arla Kanerva arvioi Anja Snellmanin omaelämänkerrallisen teoksen Antautuminen. Samaan aikaan lehdessä julkaistiin myös eritysherkkyyttä ilmiönä arvioiva Jantso Jokelinen kommentti. Vaikka Snellmanin kirjan kritiikki ei ollut erityisen huono, sai kirjailija valtavat sympatiat puolelleen some-maailman suljetulla erityisherkkyyssivustolla. Kirjoittajat lohduttivat ja ymmärsivät kirjailijaa. Keskustelussa oli vahva me ja muut -ääni.

En ole lukenut vielä Antautumista, enkä osaa ottaa kantaa siihen. Minua ei kuitenkaan Jokelinin teksti (herkkänä ihmisenä) loukannut vaan inspiroi. Ehkä hevonpaska-kommentin olisi voinut korvata jollain lievemmällä, mutta ennen kaikkea Jokelin avasi jälleen uusia mielenkiintoisia näkökulmia erityisherkkyyteen ominaisuutena tai ilmiönä, jos se niin halutaan nähdä.

Toivon, että herkkyydestä keskusteleminen ei polarisoidu meihin herkkiin ja niihin muihin. En halua että HSP korotetaan piirteenä paremmaksi tai huonommaksi. Kuten Aron itsekin on todennut, herkkyyttä on monenlaista. Hänenkään toiveensa ei ollut piirteen medikalisoituminen. Kovin jyrkkä railo "meidän herkkien" ja "muun maailman" välillä tekee kohtaamisen mahdottomaksi ja kohtaaminen on kuitenkin sitä, mitä me erityisesti tässä maailmassa kaipaamme. En halua erityisherkkyysbarrikadeille, en halua erityisherkkyyskuplaan. Haluan elää maailmassa, jossa kaikille on tilaa, vaikka kaltaisieni seurassa hyvin viihdynkin.

Seuraava erityisherkkien itsetuntemuskurssini järjestetään marraskuussa Ystävyyden majatalossa ja sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat tutkia omaa herkkyyttään.

Ero ei ole enää tabu keskuudessamme

Minua ilahduttaa että kuluvana vuotena on erosta kirjoitettu ja keskusteltu niin paljon julkisuudessa. Mitä enemmän saamme lukea kertomuksia rakkaussuhteen päättymisestä, itseensä tutustumisesta ja uuden elämän rakentamisesta, sitä enemmän vahvistumme myös avautumaan muista kivuistamme ja kriiseistämme. Jaettu suru on helpompi kantaa ja dialogin kautta ymmärrämme itseämme paremmin.

Viime vuonna omat ero-oppaansa julkaisivat eroseminaarivetäjien kouluttaja Marianna Stolbow ja psykologi Ilona Rauhala. Molemmat naiset antavat oman äänensä kuulua kirjoissaan ja rohkaisevat avun hakemiseen. Kummallakin on myös oma kokemus avioerosta, Ilonalla kahdesta. Kirjoissa ilahduttaa niiden voimauttava ja rohkaiseva tunnelma, molemmat sopivat tyynynaluskirjoiksi eroaan käsitteleville ihmisille.

Maistiaisia seuraavasta tulevasta erotilityksestä saimme tällä viikolla kun Hesarin haastattelussa tulevasta kirjastaan kertoi Heli Thorén, joka keskittyy teoksessaan erityisesti itsetunnon vaikutukseen eroon johtavissa syistä ja erosta selviytymisessä. Thoren kuvaa kuinka hän odotti turhaan, että mies saa hänet tuntemaan itsensä hyväksi, kauniiksi, itsevarmaksi ja rakastetuksi. Tuttu teema monen eroseminaarin kävijän kertomuksesta. Ihminen hakee vakuutusta toiselta siitä että on rakastamisen arvoinen. Oletus sisältää myös ajatuksen, että rakkaus on jotain, jonka toinen antaa toiselle, tai ottaa pois. Rakkaus on kuitenkin paljon enemmän, ja se on koettavissa kaikkialla, surun ja ilon päivinä. Yhdessä, mutta myös yksin.

Parisuhde ei takaa onnea tai rakkautta. Moni onkin kokenut, että yksinäisyys iskee pahiten väärässä seurassa. Kuitenkin huonosta suhteesta lähtemistä ja muutosta pelätään. Olen tavannut ihmisiä jotka ovat pohtineet vuosikausia lähtemistään, saamatta sitä tehtyä ja sitten on heitä jotka on jätetty ja jotka ovat saaneet siitä ikuisen katkeruuden lähteen ja syyn sille ettei heidän tarvitse ottaa vastuuta elämästään. Me olemme kaikki täällä yksin ja itse vastuussa ainakin asenteestamme. On joka kerta huimaa huomata, kuinka vihaisesta ja surullisesta eroajasta kasvaa työskentelymme aikana entistä ehjempi oman elämänsä valon kantaja. Erohehku voi kuulostaa kaamealta, mutta oikeasti se on ihanaa. Se on se hetki, kun loputtomalta tuntuneen eroyön jälkeen aamu koittaa ja ihminen löytää omat kauniit ääriviivansa uudelleen, elämän myrskyistä vahvistuneena.

Ei ole iloa ilman surua, ei sulautumisen hurmiota ilman yksinäisyyden kokemusta. On aika rakastua ja aika itsenäistyä, mutta rakkaudelle kannattaa olla kaikkialla auki.

Uusin eroseminaarini alkaa 30.9. Arabianrannassa, mukaan mahtuu yhä. Lisätietoja >>

Matkalla itseksemme

Nuorena naisena aloittaessani eroseminaarivetäjänä koin tärkeäksi että osasin auttaa vastaamalla kysymyksiin oikein. Nyt, reilusti toistakymmentä vuotta myöhemmin suhtaudun rooliini aika paljon toisin. Vaikka koen yhä, että erokriisiä läpikäyvä ihminen kaipaa tietoa tilanteestaan ja työkaluja selviytymiseensä, on minulle vahvistunut vuosi vuodelta tunne siitä, että minun paikkani on olla rinnallakulkija ja kuulostelija, lähimmäinen joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, ei vastausautomaatti tai tilastojen yhteenvetäjä.

Vaikka minulle itselleni oli suurin asia oman eroni jälkeen oppia kokemaan rakkautta yksin, ei se kaikille ole kysymys tai vastauskaan. Olen huomannut, että moni eronnut tai eroa harkitseva kantaa mukanaan omaa ikiaikaista arvoitustaan tai aarrettaan joka hohtaa elämän eri kohdissa uusin sävyin. Se voi olla pelko tai toive, haave jostain jota ei välttämättä ole olemassakaan, mutta se voi olla myös kuin kipinätuli hämärän metsäpolun päässä, meren päällä valaiseva majakka, lämmittävä aamuaurinko kasvoilla, joka kutsuu unen läpi uuteen päivään. Kulkiessamme kriisiemme tai porttivuosiemme läpi tulemme sille läheisemmäksi, koko elämä on näin matka kohti itseä, mutta parhaat oppaamme sille löydämme toisista ihmisistä. 

Logoterapiassa sanotaan että elämä kysyy meiltä kysymyksiä joka hetki. Meidän vastuullamme on vastata niihin niin, että voimme elää vastuullisesti itseämme ja toisia kunnioittaen. Rakkaussuhteen päättyessä kysymyksiä välillä sinkoilee ilmassa ja kuiskailee nurkissa. Sanotaan että kolme eniten eronnutta askarruttavaa asiaa ovat läheisyyden menettäminen, miten selviän taloudellisesti ja kuinka lapset pärjäävät? Voin hyvin kuvitella, että nämä kolme ovat olleet ikiaikaisia asioita ihmisille, joka on menettänyt puolisonsa syystä tai toisesta. Jo vuosituhansia sitten.Mistä saan kosketusta? Mistä saamme ruokaa? Kuinka perhe selviytyy, kun toinen vanhemmista on äkkiä poissa?

Elämäntilanne, joka tulee kutsumatta vastaan on karu näyttämö. Se on sitä jätetylle, mutta myös lähtijälle. Sanon usein eronneille että ihmissuhteet ovat tarinoita jotka tulevat päätökseen koska niiden aika täyttyy, yhteisen kasvutilan loppuessa pitää kääntyä toisaalle, sinne missä valo valaisee taas kulkijaa.  Mutta vaikka kuinka asennoituisimme parisuhteen päättymiseen myönteisesti, ei rakkaussuhteen raunioilla ole voittajia. Vahva sisäinen tarve liittyä toiseen ihmiseen on meille annettu lahja ja se sen luovuttaminen koskee ja niin sen pitääkin, koska kivun kautta voimme irrottautua toisesta ihmisestä ja oppia itsestämme jälleen enemmän.

Addiktio läheisyyden korvaajana

Elokuvamainos

Minä muistan kuinka eräs asiakkaani kerran kuvasi alkoholiriippuvuuttaan kertomalla kuinka muutaman lasillisen jälkeen olo on kuin hyvän ystävän seurassa, vaikka olisi yksin. Ja kuinka helppo on ollakaan yksin, kun ei tunnu yksinäiseltä. Kuinka tavattoman keveää on naksauttaa viinipullon korkki auki ja kääriytyä vilttiin sohvan nurkkaan. Kun viime viikolla katsoin toimittaja Johann Harin Ted-linkin, jossa hän kumoaa väitteillään ja tutkimuksillaan aiemmat luulomme päihderiippuvuuksista, muistui keskustelumme jälleen mieleeni sekä sen synnyttämä oma pohdintani asiasta.

"So the opposite of addiction is not sobriety. It is human connection."

Johann Hari

Väitetään että alkoholisteilla on ongelmia läheisyyden kanssa. Läheisyyden pelkoa voidaan paeta päihteisiin, mutta päihteet myös itsessään pitävät yllä etäisyyttä toiseen ihmiseen. Moni alkoholistin puoliso kuvaakin, että kumppanilla on läheisempi suhde pulloon kuin häneen. Alkoholistin elämässä puolison läsnäolo ei koskaan voi voittaa päihteen tarjoamaa turvaa ja hoivaa. Osa päihteiden käyttäjien puolisoista päättää kuitenkin jäädä, sopeuttaen tilannetta käyttäen aineita mukana tai sietämällä tilanteen lohkomalla sen muusta elämästä erikseen, niin hyvin kuin pystyy.

Hari väittää puheessaan ja samaa käsittelevässä kirjassaan (tiivistelmän voit lukea Huffington Postista), että suuri osa päihderiippuvuuksista liittyy yksinäisyyteen. Yksinäisyyttä poistamalla voisimme siis ehkäistä riippuvuuksia. Valitettavasti parisuhde ei kuitenkaan ole tae yhteydestä puolisoon tai läheisyydestä. Usein lainaamani Robert Stenberg esitti tutkimuksessaan 1980-luvun lopulla teorian rakkaudesta. Hänen mukaansa rakkaudessa on kolme keskeistä elementtiä: intohimo,  läheisyys ja sitoutuminen. Se, kuinka pystymme kokemaan kumppanimme kanssa kolmen kärjen teemat vaikuttaa siihen, kuinka tyydyttävänä ihmissuhteen koemme. Harin ajatuksia mukaillen parisuhteen parantaminen (joka yleensä edellyttää myös omaan itseen tututustumista ja oman itsen rakastamista) voisi ehkäistä addiktioita. Todennäköisesti myös läheisyys- ja tunnetaitojen opettaminen nuorisolle voisi edistää läheisempien ihmissuhteiden syntymistä?

Amy Winehousen elämää käsittelevässä Amy-dokumentissa nousevat jälleen samat teemat: yksinäisyys, päihderiippuvuus, tuhoavat ihmissuhteet ja varhaislapsuuden traumat. Elokuvassa pohditaan, olisiko naisen elämä voinut olla onnellisempaa ilman julkisuuden paineita ja sitä seuraavaa päihteiden käyttöä. Mutta kuinka voisimme tietää, olisiko Amy kuollut päihteisiin ilman maailmanmainettakin? Paljon parjatun ja nyt vuoden päihteittä olleen miesystävän ja entisen puolison Blake Fielder-Civillin mukaan he olivat kaksi rikkonaista, jotka löysivät toisistaan lohduttajan ja käyttäjäkaverin. Kohdistuiko rakkaus siis aineisiin vai kumppaniin? Voidaanko aineista ja rakkaudesta puhua samassa lauseessa? Ja miksi yksinäiset eivät löytäneet siltaa toistensa luokse selvinpäin?

Jos ajatellaan, että addiktio on seurausta yksinäisyydestä, niin valitettavasti parantuminen ei kuitenkaan näytä tapahtuvan vain kumppanin löytämisellä, koska riippuvuus on ehtinyt jo syntyä. Usein päihderiippuvainen erityisesti kaipaa rinnalleen toista päihteiden käyttäjää; mahdollisuutta olla näkemättä todellisuutta, koska se koskee. Erityisen tuskallista on nähdä, mikä on kaiken taustalla, varjossa piilossa peläten näkyväksi tulemista. Paraneminen kuitenkin vaatii myös kipua, asioiden kohtaamista, eikä se ole helppoa. Joillekin aineet jäävät rakkauden myötä, kohdistuipa rakkaus sitten uuteen kumppaniin, aatteeseen, elämään tai henkiseen heräämiseen. Päihtyneenä olemiselle ei ole enää tarvetta, kun turva löytyy muulla tavoin. Logoterapiassa ajatellaan, että ihminen tarvitsee tarkoituksen voidakseen elää hyvää elämää, useimmiten tarkoitus on kytkennässä toiseen ihmiseen tai ihmisiin. Olla joku jollekin tai joillekin. Rakastaa ja saada rakkautta osakseen. Siinäpä elämälle runsautta ja merkitystä.

Yksilöllistyvä maailma haastaa seksuaalisuudenkin

Kuluneella viikolla puhuttiin paljon seksistä. Suomalaisten pariskuntien lemmiskelyhalut ovat vähentyneet 1990-luvulta 2000-luvulle. Ylen verkkopalveluissa ja aamutelevisiossa kommentoitiin vakiintuneiden pariskuntien haluttomuutta. "Mitä pidempään kahdenkeskinen nautinto puuttuu, sitä vaikeampi vällyihin on löytää uudelleen." muistuttaa haastattelussa Suomen RFSU:n seksuaaliterapeutti Sari Mäki. Joillekin seksi on tapa rentoutua, toiset taas eivät voi ajatellakaan sitä olematta jo valmiiksi rentoutuneita ja näin noidankehä on valmis ja seksistä tulee valtapeli ja palkitsemisväline.

Seksin väheneminen liittyy tutkimusten mukaan myös itsetyydytyksen lisääntymiseen ja esimerkiksi netistä löytyvän aikuisviihteen helppoon saatavuuteen. Ruutu ei korvaa ihmistä, mutta tarjoaa helpon väistöliikkeen jos erilaisista haluista meinaa kasvaa riita. Sooloseksi on helppo ja herkullinen juttu, mutta oikeudesta siihenkin riidellään joissain suhteissa. Kun omakiva sivuuttaa jatkuvasti yhteisen läheisyyden kokemuksen, alkaa kuilu pariskunnan välillä kasvaa. Silloin voi olla tarpeen miettiä, mikä merkitys seksillä on minulle ja mikä merkitys sillä on meidän suhteellemme?

Seksuaalisuuden monimuotoisuus on elämän rikkautta aivan samoin kuin ruokakin, mutta nyt sille on käymässä samalla tavoin kuin ravinnollekin. Haluamme määritellä roolimme ja suhtautumisemme siihen. Siinä kun meillä on erilaisia tapoja syödä nykyään jo melkoinen määrä, on myös seksuaalisuuden suuntauksia ja trendejä tänään (ainakin sanoitettu) hurjasti enemmän kuin ennen. Ruokavalion rinnalle on tullut seksivalio. Vanha tuttu Kinseyn asteikko ei enää riitä seksuaalisuutemme peilaukseen, vaan nyt meillä on lisäksi paletissamme mm. aseksuaalisuus, demiseksuaalisuus ja monisuhteisuus, joiden avulla voimme piirtää itsellemme seksuaalisen identiteetin ääriviivoja. Seksuaalisuuden ilmentäminen itsessämme ja  elämässämme heijastelee aina myös aikaa. Yksilöllistyvä ihminen ja monimuotoistuvat perheet haastavat seksuaalisuuden ja siihen liittyvän sanaston ja vuorovaikutuksemme toistemme kanssa.

Seksi on useimpia ihmisiä kiehtova ikuisuusaihe. Sinkut kaipaavat parisuhteen myyttistä rakkausauvoa, parisuhteiset kadehtivat sinkkujen seksuaalista vapautta. Suurin osa ihmisistä kaipaa yksiavioista suhdetta, mutta kolmannes hairahtuu vääriin vällyihin ja maksaa siitä pahimmillaan kovaa hintaa. Osa ratkoo uskollisuuspulman olemalla sitoutumatta ja osa suostuu avoimeen suhteeseen vaikka sydän särkyisi, koska ei voi elää ilman toista. Seksuaalisuutta  ei voi kuitenkaan eristää omaksi alueekseen jäykin säännöin muusta ihmissuhteesta. Se on omaehtoinen ja vivahteikas elämän liekki. Meillä on onni toteuttaa seksuaalisuuttamme vapaan tahtomme turvin. Se on paljon enemmän kuin vain tekniikkaa tai halujen tai haluttomuuden armoilla olemista. Tunteet elävät meissä, mutta me elämme tunteitamme todeksi vasta tekojemme kautta. Seksuaalisuus on nautintoa, mutta sen on myös vastuullisesta itsestä ja toisesta. Omien rajojen tuntemista, katsomista ja nähdyksi tulemista. Läsnäoloa ja läheisyyttä.

Ylen seksikoneessa  voit vertailla itseäsi muihin.

Suhteellista ja suhteetonta -blogi jää lomatauolle, tavataan elokuussa. Valoisaa ja rakkaudellista kesää! Käy tutustumassa syksyn kurssitarjontaan osoitteessa Uuden Elämän Värit, jossa voi jo ilmoittautua mm. elokuun eroseminaariin ja erityisherkkyyyskursseille.

Pitääkö sinut suhteessasi pelko vai rakkaus?

"Toimimaton, kipua molemmille tuottava ihmissuhde johtaa usein siihen, että toisen täytyy olla vahvempi tekemään päätös suhteen lopettamisesta. Moni läheisriippuvainen tai muuten vain kiltti tai ahdistusherkkä pari sinnittelee vuodesta toiseen yhdessä peläten mahdollisen eron tuottamaa arpea. Molemmat voivat huonosti, kumpikaan ei pysty tekemään ratkaisevaa askelta."

Lue uusin kirjoitukseni kokonaan  Hidasta elämää sivuilta. Julkaisen Uuden elämän värit -palstallani noin kuukausittain kirjoituksia, jossa käsittelen  herkkyyttä ja tunteita logoterapeuttisesta viitekehyksestä.