Minä, keski-ikäinen nainen

Täytän tänä vuonna 45 vuotta. Olen siis saman ikäinen kuin äitini oli esikoiseni syntyessä. ja muutaman vuoden vanhempi kuin äitini äiti oli äitini syntyessä. En usko tulevani vielä mummoksi, en edes tunne olevani vielä mummoikäinen, vaikka toisaalta ajatus viehättää. Näkökulman vaihtuminen stressaavasta äidinroolista ilottelevaan murren (omakeksimä mummonimeni) elämään kiehtoo. Toivon, että saan siihen vielä tilaisuuden.  Aion olla hassu ja rento mummo, mahdollistaja ja tarinoiden kertoja ja oi, niitä kyllä riittää, kaikkiin ikävaiheisiin. Kuten vähän vanhemmille lapsenlapsille sopiva tarina siitä, kuinka tapasin vaarin.

Meilahti kesällä 1992. Minut on juuri jätetty elämäni ensimmäisessä ihmissuhteessa. Poika ilmoitti erosta yöllä yllättäen liki neljän vuoden avoliiton jälkeen. Viinilasini iskeytyy seinään ja vaalea neste valuu lattialle. Oksennan kivusta. Seuraavana päivänä mies on jo merillä: "Voitko olla pois tullessani takaisin". Istun pimeässä huoneessa Kuusitiellä kuunnellen kesän puiden huminaa ja mustarastaan laulua. Viikkaan pojalta lahjaksi saamani vaaleansiniset Niken verkkarit kasaan ja asetan kitarakorun ja valokuvat niiden päälle torniksi odottamaan asunnonhaltijaa. Kirjoitan päiväkirjaa. Soitan terapeutilleni: "Ei se välttämättä ole lopullista" Itken. Vihaan. En näe eteenpäin.

Kahden viikon kuluttua olen jo tavannut tulevan aviomieheni Helsingin uudessa yökerhossa Cafe Nouveaussa. Rakastunut ensi näkemältä baarin himmeiden valojen loisteessa tummaan mieheen joka astuu kynnyksen yli saliin kaksi miltei yhtä komeaa lakeijaa ympärillään. Kävellyt päättäväisesti baaritiskille. Silittänyt reittä ymmärtäessäni että tämä oli kaiken tapahtuneen lopullinen tarkoitus. Lähettänyt ensimmäisten öiden jälkihehkussa lahjaksi Anais Ninin eroottisia novelleja. Mutta lankanumeroni, sen annoin vasta paljon myöhemmin. 

Keski-ikäisenä oleminen on mielestäni tavattoman hienoa. Kuin olisi kääriytynyt mukavaan, aitassa vuosien tuulien pehmentämään täkkiin. On lämmintä ja turvallista. Ei kaipaa taakse, ei tähyä eteenpäin. Vaikka välillä kolottaa selkää ja polvet vinkuu, kirja pitää viedä ilman tiikerilaseja metrin päähän ja nopeus hoitaa hommia ei ole enää ihan ennallaan,  auttaa elämän opettama kärsivällisyys suhtautumaan kehoon, lähimmäisiin ja päivän tuomiin haasteisiin lempeydellä. Nautin itseni seurasta suunnattomasti, olen minussa. En juokse elämän perässä. Olen vihdoin oppinut olemaan hetkessä, en tarvitse edes ajatuksia häiritsemään läsnäoloa itsessäni kun pysähdyn ja annan pölyn laskeutua tyhjässä huoneessa sileille olkapäilleni. En tarvitse, edes ajatuksia.