Älä elämää pelkää

Elin ensimmäiset kolmekymmentä vuotta elämästäni tarrautumalla. Lähinnä pelkäsin kaiken menettämistä, petetyksi tulemista, avioeroa, hylkäämistä. Eroni jälkeen luovuin onnen etsimisestä muista ihmisistä tai asioista. Minua auttoivat siinä hyvän ystävän kanssa käydyt keskustelut, Anthony de Mellon kirjat, eroseminaarin käyminen ja omien pelkojen kohtaaminen.  Halusin tutustua itseeni ja olla uskollinen asioille, joita löytäisin.

Aloin ymmärtää vähitellen, ettei mikään ole varmaa, eikä elämää voi hallita. Ymmärsin, että parhain tapa elää  on ”kuin viimeistä päivää”, tarkoittaen sillä kuitenkin jotain ihan muuta kuin kuluneella lauseella yleensä annetaan ymmärtää. Elämän intohimo, jolle antauduin,  koostui hyvin yksinkertaisista, lähellä olevista asioista. Arjen hetkistä, lähimmäisistäni, ajatuksista jotka syntyivät ja kukkivat pääni sisällä. Luovuudesta. Liikunnasta. Veden virtauksesta ihollani suihkussa, viileiden lakanoiden kosketuksesta kääriytyessäni illalla peittoihini. Unelmista, joiden tärkein tarkoitus ei ollut rakentaa kimaltavaa tulevaisuutta, vaan uskoa itseeni, minuun.  Ymmärsin kuinka rikas olin puhtaan veden ja lämpimän kodin turvassa lasteni kanssa. Silloin ei vielä puhuttu tietoisesta läsnäolosta, mutta sitä minä rupesin elämään.

En ole koskaan elänyt leveää elämää. Kasvoin duunariperheessä ja erosin miehestäni juuri kun perheessämme oli ensimmäistä kertaa ollut muutaman kuukauden ajan kaksi palkansaajaa. Sitä ennen olin ollut kotiäiti kolmen vuoden ajan. Naimisiin mennessämme meillä ei ollut vakituista asuntoa eikä minulla vakinaista työtä.  En siis tuntenut jääneeni paitsi erityisen korkeasta elintasosta jäädessäni eroäidiksi. Päätin, etten ottaisi asuntolainaa ja  säästäisi pienistä tuloistani asuntoa jossain kaukana läheisistäni, vaan tein päätöksen siitä, että nautin hyvistä arjen hetkistä lasteni kanssa vuokra-asunnossa mukavalla alueella ja niin olemme eläneet. En ole katunut ratkaisuani.

Muutama vuosi eron ja henkisen jälleenrakennuksen jälkeen aloin tehdä valintoja sydämestäni, kutsumukseni voimalla myös työni suhteen. Uhmaten jopa toimeentuloamme jättämällä järkyttävän tylsiä vakitöitä ottamatta vastaan. Valitsin läsnäolon perheelleni,  uusien taitojen ja tutkintojen opiskelun ja verkostojen luomisen.  Oli aikoja ettei ollut rahaa kuin välttämättömään. Luovuimme hedelmistä ja mehuista, venytin laskujen maksamista,  mietin mistä saisin rahat pitkiin kalsareihin ekaluokkalaiselleni talveksi. Muistan kuinka seisoin Arabian Tarjoustalon koriste-esinehyllyn edessä tuijottamassa kynttilöitä etsien mahdollisimman halpoja joululahjoja lasteni opettajille, jotta rahaa jäisi ruokaankin. Kaikki tämä kantoi kuitenkin hedelmää. Askel askeleelta huomasin rohkeuden sanoa ei ja kyllä oikeisiin aikoihin kantavan minua elämässä eteenpäin. Intohimoni tehdä kutsumusta vastaavaa työtä huomattiin ja sain vastuuta. Toimeentulon lisäksi sain duunistani nautintoa, näin työstäni tuli  myös onnea ja tyydytystä rahantulon lisäksi. Sitä se on yhä. Pian kaksikymmentä vuotta olen tehnyt sydämille hyvää, nauttien, oppien ja saaden iloa. Erityisen paljon nautin ihmisten tukena kulkemisesta, matkan tekemisestä yhdessä.

Kuulun heihin, joita vapaa-ajan ja työn sekoittaminen ei ahdista. Ymmärrän että moni kaipaa rajanvetoa, mutta minut on rakennettu toisin. Minulla on myös tämä upea mahdollisuus tehdä työtä josta nautin ja jossa pääsen  samalla kehittymään ja tutustumaan uusiin ihmisiin.  Voisi sanoa, että minulla on rakkaussuhde työhöni.  Olen kaikesta tästä kiitollinen elämän arpajaisille, mutta samaan aikaan myös kiitän itseäni. Mahdollisuuksiin ja mahdottomuuksiin tarttumisesta. Siitä etten heittänyt toivoa milloinkaan pois ja että uskalsin olla uskollinen itselleni.  Siksi meillä tänä päivänä on mehua jääkaapissa, ja useammat pitkät kalsarit kaikilla kolmella. Itsesi näköisen elämän luomiseen rohkaisen sinuakin, joka tänne asti pääsit. Pelko on vain suunnattomalta näyttävä kynnys, jonka ylitettyäsi edessäsi aukeaa avara mahdollisuuksien maailma. Elämä on lyhyt pisimmilläänkin, luo siitä itsesi arvoinen.

Kaarlo Sarkian "Älä elämää pelkää" -runo.

"Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." Tove Jansson