Lainaa vain

Kun esikoiseni syntyi kaksikymmentä vuotta sitten, muistan ajatelleeni, että nyt en olisi enää koskaan yksin. Vaikka paras ystäväni hylkäisi (kuten kävikin joidenkin vuosien päästä) tai mieheni jättäisi minut (mikä tapahtui pian), olisin aina yhtä lapseni kanssa, en jäisi yksin.Kun tyttäreni pikkuveli syntyi tästä vuoden kuluttua, olin vielä suojatumpi ja samalla hyvin suojaton. Olin ensimmäinen kaveripiiristäni josta tuli äiti, minulla ei ollut juuri ketään läheistä naista, jolta saada vertaistukea. Lucianpäivänä 1998 lähti myös mieheni ja minusta tuli 29-vuotiaana 2- ja 3-vuotiaiden lasten eroäiti. Maailmassa oli äkkiä vain joka toinen viikonloppu. Neljä kuukautta jaksoin toivoa, että mies tulisi takaisin. Tuijotin iltaisin makkarin ikkunasta, ajattelin: kohta hän ajaa pihaan, kohta hän huomaa erehdyksensä. Kunnes minulle selvisi, että mieheni oli aloittanut uuden suhteen ja pääsin vihdoin tärkeimpiin eronkäsittelytunteisiin käsiksi, musertavaan suruun ja kirkkaaseen vihaan. Löysin eroseminaarin, sain näköaloja uuteen elämäntilanteeseeni ja lopulta päädyin itse kouluttautumaan eronneiden auttajaksi. Työhön, jota ei voi mielestäni tehdä ilman omaa kokemusta asiasta.

V.A.Koskenniemi on kirjoittanut kuuluisan synkän Yksin oot sinä ihminen - runonsa (1918), jossa hän kirjoittaa ajatuksiaan siitä, että olemme kaikki yksin, eikä elämässä juuri voi lähimmäiseen luottaa.

"Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta,
huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkeihin kumppanin löydät, et toden riemuun ja tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa."

Upeassa Eino Leinon Hymyilevässä Apollossa (1898) on myös haikea sävy ja kaipuu, mutta hetken tarkoitus ja merkitys ei häviä siksi, että se on pian ohi. Rakkaus ei katoa, vaikka ihminen lähtisi, muistuttaa Leino. Koko runo on hyvin logoterapeuttinen, se muistuttaa rakkaudesta, itsensä unohtamisen tärkeydestä ja muille antamisesta. Toisin kuin Koskenniemi, Leino tietää, että antamalla saa aina enemmän.

"Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan.
oman onnensa aarteistaan."

 
Kaksikymmentä vuotta sitten en osannut ajatella kaksikymmentä vuotta eteenpäin. Osasin ajatella silloin vain, että sylini on nyt täysi. Hetken tarkoitus. Elämän lahja. Äitiys. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisimme eronneet lapsettomina, varmaa on, että elämäni olisi ollut hyvin erilainen. Nyt kun katson taaksepäin huomaan oppineeni rakkaudesta paljon niinä hetkinä, jolloin olen ollut yksinäisin. Yksinäisen sisällä on tieto siitä, mitä häneltä puuttuu. Kun olen kaivannut isällään olevia lapsia. Kun olen itkenyt päättynyttä ystävyyttä. Kun sydämeni on särkynyt rakkaussuhteen päättyessä. Kun ystäväni kuoli ja tajusin viimeisen puhelumme koskettavuuden. Kun katson ikkunasta ulos ja näen toistensa seurassa olevia ihmisiä ja ymmärrän, että kukaan ei kaipaa minua juuri nyt ja kuitenkin, voin tuntea rakkauden läsnäolon.

Onko rakkaus olemassaolon todistamista? Onko rakkaus jotain, jota voi antaa tai viedä mukanaan?
Sanotaan,  että on tärkeämpää osata rakastaa tai kuin saada vastaan rakkautta. Sekin tiedetään, että ihminen haluaa valita heidät, joiden antaa rakastaa itseään. Niin ja se suuri kysymys:  Rakastatko minua silloinkin, kun en voi antaa sinulle mitä haluat?

Miksi tänään kaikki nämä ajatukset? Siksi, että kun tänä iltana tyttäreni lähtee jatkamaan asepalvelustaan, jään viettämään poikani kanssa hänen viimeistä siviili-iltaansa. Huomenna hän lähtee sisarensa tavoin armeijan harmaisiin. Minä olen nainen keskellä elämää, tyhjenevän pesän vartija. Teen tilinpäätöstä, jossa on kyyneleitä ja naurua. Kaikki on elämässä lainaa vain, mutta rakkaus on ja pysyy.


Nainen keskellä elämää -ilmaisun lainasin Tuula Vainikaisen ja Ulla Järven kirjan nimestä.

Lainaa vain on Maarit Hurmerinnan kaunis kappale siitä, että lapset tulevat kauttamme, mutta emme omista heitä.