Tunteen takana on kokemus

Kaikkein merkityksellisimmät asiat elämässäni olen saavuttanut suuren ulkoisen epävarmuuden, mutta vahvan sisäisen johdatuksen saattelemana. Kun olen ollut uskollinen itselleni ja suostunut kulkemaan minulle näytettyyn suuntaan, olen saavuttanut rakkautta, tavoitteita (jotka ovat ehkä tulleet eri paketissa kuin odotin) ja rauhaa. 

En tarkoita tällä sitä, että olisin solminut onnistumisen helminauhaa, välimatkat ennen palkintoa ovat olleet pitkiä, uuvuttaviakin. Usko on ollut koetuksella, yhteys itseeni kadonnut monta kertaa. Tarkoitan tällä sitä, että kun olen suostunut esimerkiksi yksinäisyydelle, varattomuudelle ja kärsimykselle, olen saanut nähdä myös niiden toisen puolen: Ikkunan itseeni, vaatimattoman elämän kirkkaammat kiitollisuuden värit ja kärsimyksestä nousevan toivon voiman; uskon siihen, että huomenna voi olla toisin. Huomenna voi todella olla kaikki toisin ja niin kauan kun minulla on usko huomiseen, on minulla usko elämään. 

Olen ollut usein ymmällä itseni kanssa.  Pelännyt torjuntaa, itkenyt yksin itkuni silloin kun olisi pitänyt soittaa ystävälle. Minun on vaikeaa olla tarvitseva, ja niin kamalaa kuin se on sanoakin, luotan itseeni eniten hädässäni. Tai ehkä se on myös siunaus, omistaa sisäinen ystävä; toinen, joka on vierellä, eikä hylkää. Koen kuitenkin yhä, että yksi haasteistani on kasvattaa luottamusta ja suostua lähelle ihmistä, askarrella tunteiden kanssa, joita riippuvaisuus minussa herättää. Uskon näet vahvasti, että tarvitsemme toisiamme kasvuun, mutta lähestyminen pitää tehdä itseään ja omia rajojaan kunnioittaen.

Minulle on selvää, miksi olen valinnut elämäntyökseni ihmisten auttamisen. Kohdatessani toisen, joudun kohtaamaan itseni joka kerta uudelleen. Kun autan toista, autan itseäni. Kun iloitsen toisen puolesta, iloitsen omasta puolestani ja kyyneleetkin, ne ovat myös yhteisiä. Tutkimuksista tiedetään, että hoitosuhteessa tärkeintä on se ihmissuhde, joka henkilöiden välille syntyy. Siinä ei tarvitse tulla näkyväksi henkilönä, mutta aito läsnäolo tuottaa maaperän, jolle on hyvä kasvattaa yhteinen puu.

Osallistuin viime viikolla Viha-koulutukseen, jonka piti psykoanalyytikko Pertti Simula. Hän naulasi meille kuulijoille teesinsä:

Kaikkea, mitä näen toisessa, on jollain tavoin itsessäni.

Kaikkea, mitä teen toiselle, teen sisimmässäni itselleni.

Ihminen on tietoisuutensa. Vastuu on vapautta.

Pahaa voi korjata vain hyvällä. Rakkaus on elämän perustunne.

Yhteisvastuu edellyttää tasa-arvoa päätöksenteossa.

Kaksi ensimmäistä ovat suoraa todistusta oman työni visiosta ja missiosta. Kolmas muistuttaa laiskuuden synnistä ja siitä, että olen vastuussa itselleni teoista, joita teen vapauden laillistamana. Neljäs teesi on vaikea, uskonko että pahaa voi korjata vain hyvällä? Ainakin haluan uskoa. Viimeinen, yhteisvastuu ja tasa-arvo resonoi yhteiskunnallisesti, mutta myös omalla mikrotasolla, perheessäni, työyhteisössäni.

Simula huomautti meille vielä, että sinne minne menee huomio, sinne valuu valta. Näin hän muistutti varsinkin meitä stressaamiseen kompastuvia siitä, että usein on ihan hyvä päästää irti, antaa olla. Sinun kehosi tuottama oire on merkki hälytysjärjestelmän toimivuudesta. Kun siis tunnet stressiä, kehosi toimii loogisesti. Sinulla on vapaus ja vastuu auttaa silloin itseäsi ja muistuttaa, ettei kaikkea tarvitse ratkaista nyt. Teki hyvää kuunnella hymyilevää hyvän tahdon lähettiä. Ehkäpä hyvyys voittaa. Haluan uskoa tänään hyvyyteen.

Ajattelepa hetki, että tunteesi takana on kokemus, mutta on myös mahdollista, että olet tulkinnut sen väärin. Mitä tekisit toisin tuon tiedon perusteella?