Älä surua pelkää

Muistan kun pappani kuoli. Olin noin kuusivuotias. Tulin ulkoa sisälle, äiti seisoi eteisessä  ja itki. Kertoi mitä oli tapahtunut. Muistan ajatelleeni tai tunteneeni:  Vanhat  ihmiset kuolevat, se ei koske lapsia tai aikuisia. Hautajaisissa seisoin pikkusiskoni kanssa sinivalkoruudullisissa mekoissa, sisko olisi halunnut antaa papalle kukat käteen. Valokuvassa äiti yrittää irrottaa niitä siskon kädestä. Isä itki. Mummolla oli musta huntu kasvojen edessä.

Kului vuosia ja elämässäni tuli muutamia hautajaisia lisää, mutta vasta kun menetin itseni ikäisen, minulle hyvin tärkeän ystävän syövälle vuonna 2008, jouduin kohtaamaan kuoleman kosketusetäisyydeltä.  Totesin, ettei sen käsittely  ole vain aamusumun väristä valoa tai hiljaisia huoneita raskaat verhot ikkunoiden eteen vedettynä, vaan paljon muitakin, yllättäviä tunteita ja monimuotoisia, ei aina niin arvokkaita tapoja selviytyä.

Olimme olleet ystäviä liki kahdenkymmenen vuoden ajan ja jakaneet monia asioita yhdessä. Olimme opiskelleet tuntikausia, reissanneet,  eronneet samaan aikaan miehistämme ja löytäneet Anthony de Mellon teoksien kautta uuden tavan suhtautua elämäämme. Rintasyöpädiagnoosin saatuaan ystäväni kertoi minulle sairauden kautta oppineensa, ettei elämässä sittenkään terveys ole tärkein asia, vaikka se useimmiten listataan ykköseksi. Usein vain vasta sairaus sen meille opettaa. Viimeisen vuotensa aikana hän puhui enemmän elämästä kuin kuolemasta. Siitä kai kuolemassa on pitkälle kysymyskin; vasta kuolema sinetöi merkityksen elämällemme, kuten logoterapiassa ajatellaan.  

Hautajaisissa oli paljon ihmisiä joita en tuntenut. Minulle annettiin tehtäväksi lukea osanottoadressit, pidin myös puheen. Lupasin kirjoittaa muistokirjoituksen lehteen. Lohdutin ihmisiä. Katselin itseäni kuin muukalaista ja mietin, kuka minua lohduttaisi. Kevät kului ja ymmärsin, ettei suru jakamalla puolitu, eikä sitä kukaan puolestani voisi kantaa. Suru kohtaa meidät ja meidän on kutsuttava se sisään. Kuunneltava mitä se minulle kertoo. Koska suru on itsessään paras lohduttaja; ilman kerran jaettua rakkautta, se ei pystyisi hoitamaan meitä.