Tämä rauha ja kauneus

Kuvassa on äitini äiti Elsa, jonka mies Kalle kaatui jatkosodan viimemetreillä. Elsa jäi pieneen mökkiin yksinhuoltajaksi neljän tyttären kanssa. Mökissä oli huone ja keittiö. Pihalla pieni aittarakennus ja sauna. Talossa oli kantovesi ja navetassakin monta hoidettavaa. Ei ollut pyykkikonetta, kauppa kaukana kilometrien päässä, vesi lämmitettiin joka kerta erikseen. Työt tehtiin oltiin terveinä tai ei.

Elsalla oli suhde saman kylän mieheen, joka eli asumuserossa vaimostaan ja äitini syntyi sen seurauksena syksyllä 1949. Vaikka muut lapset olivat jo isoja, täytyi olla rankkaa vastata yksin 43-vuotiaana koko perheestä. Tarina nimittäin kertoo, että Elsa ei huolinut miestä elämäänsä ja miehen vaimo palasi takaisin kotiinsa kuultuaan suhteesta.

Sain viettää kaikki lapsuus- ja monet nuoruuskesänikin tuossa  äitini kotitalossa Toppilassa.  Se on värittänyt monella tavoin persoonaani: koen olevani hybridi, osa sielustani on lujaa Kainuun korpimetsien ja vaarojen luona, osa kaipaa aina  kaupungin karuun kylkeen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä lähemmäksi tulee sukuni tarina. Kun katson Elsaa, monenlaiset tunteet kulkevat lävitseni. Elsa oli oman aikansa yksinhuoltaja, maailmassa, joka oli hyvin erilainen. Ajassa. jossa rakennettiin perusta kaikelle tälle, josta saamme nyt nauttia. Elsa kuoli itsenäisyyspäivänä 1970, olin silloin vuoden vanha. Onneksi sain tavata hänet kerran. Vaikka en tapahtumasta mitään muista, sillä on minulle suuri merkitys. Tänään, itsenäisyyspäivänä koen vahvaa kiitollisuutta, ja niin minä tunnen aivan kaikkina muinakin päivinä, aina ajatellessani häntä ja aikalaisiaan.