Aika heittää varjot

Aika on askarruttanut minua aina. Opiskellessani Oriveden Opistossa luovaa kirjoittamista 1987-1988 lopputyöni oli runokokoelma nimeltä Aika heittää varjot. Olin kahdeksantoistavuotias, juuri lähtenyt kotoa ja lapsuus puhui minussa yhä niin voimakkaasti että minun oli vaikea katsoa elämääni eteenpäin. Runojen avulla autoin itseäni ymmärtämään mennyttä. Käsittelin vaikeita asioita, varjoja ja lopulta totesin että on aika heittää ne pois. Voisi ehkä puhua terapeuttisesta kirjoittamisesta, joka nykyään on jo käsite.

Muistan kuinka jossain vaiheessa teininä minulla oli aikaa niin älyttömästi, etten tiennyt mitä sillä tekisin.  Nuorena naisena hetket taas olivat tajuttoman pitkiä odotellessa mielenkiintoisen miehen soittoa. Opiskellessa aika usein tuntui loppuvan kesken.  Jossain vaiheessa kolmeakymppiä taas tuntui että oli auttamattoman myöhässä aloittaa enää mitään uutta, elämähän oli jo melkein ohi. Ruuhkavuosina lasten ollessa pieniä oli vuodet, jolloin tuntui ettei päivää erottunut edellisestä, kunnes lapset menivät kouluun ja vuodet vilisivät jälleen silmissä.

Nyt kun molemmat ovat nuoria aikuisia, tapahtuu ajalle jälleen jotain kummallista. Se ikään kuin kasvaa syvyyttä. Yhä kellon viisarit laukkaavat, mutta hetket tyttären ja pojan kanssa ovat koko ajan avarampia. Aika soi, nautin aikuisten lasteni seurasta ilman hätäilyä ja hälinää. Aivan kuin tämä kohta äitiyttä olisi minulle luontevinta aikaa. Vai johtuuko kaikki vain ikääntymisestä ja kokemuksen antamasta vahvuudesta? Viihdyn omassa seurassani pitkiä aikoja ja inspiroidun yllättävistäkin asioista. Elämä puhuu minulle uusin sävelin ja sillä on paljon kysymyksiä.Olisinko tulossa lähemmäksi omaa itseäni, jota Carl Gustav Jung kuvaa keski-iän suurimmaksi haasteeksi. Siihenkin tarvitaan varjojen tarkastelua. Nainen vuonna nolla –blogissa on tästä aiheesta hyvä kuvaus. Suosittelen myös loistavia Kaija Maria Junkkarin kirjoja kaikille itseään intohimolla etsiville ihmisille.