Eräs ystäväni sanoi kerran että mielenterveyspotilaasta ei
saisi ajatella niin, että häneltä puuttuu jotain, vaan että hänelle on annettu
enemmän kuin muille. Joskus sellainen taakka voi kuitenkin olla liian raskas
kantaa. Vaikka ominaisuudesta voi
seurata herkkyyttä kokea myös hienoja asioita syvemmin, ei ilo niistä
välttämättä jaksa antaa voimia kestää sairaudesta syntynyttä kipua, joka voi tuntua koko kehossa. Mielialalääkkeiden
käyttöä kritisoidaan paljon. En kuitenkaan usko, että suurin osa lääkkeiden
käyttäjistä syö niitä turhaan tai välinpitämättömästi. Ongelma on usein, ettei muunlaista apua ole
saatavilla tai se on liian kallista. Harhaan mennään silloin, jos lääkkeitä
määrätään yksinäisyyteen tai suruun, joka on reagointia elämässä tapahtuneeseen
kriisiin. Kokemukseni mukaan masennuksen ja surun erottaa siitä, että siinä kun
suru on dynaamista, masennus on kuin seisovaa vettä. Kuolemaan tai avioeroon
liittyvä suru voi kestää pitkäänkin, mutta siihen liittyy erilaisia vaiheita, jotka johtavat muutoksen hyväksymiseen. Masentunut makaa halvaantuneena kuilun pohjalla, eikä ylhäällä nouse päivä
tai laske ilta.
Joskus haluamme niin kovin ohittaa elämän haasteelliset kasvunpaikat, että
mieluummin turruttamme itsemme kuin elämme niiden läpi. Näihinkin tilanteisiin määrätään kyllä lääkkeitä, mutta kannustaisin ainakin ensin yrittämään kohtaamaan omat tunteet ja jakamaan niitä ammattilaisen, ystävän tai ryhmän kanssa. Myös kirjojen lukeminen sekä aerobinen liikunta ovat hyviä välineitä mielenhoitoon.
Pitkittynyt ns. sisäsyntyinen masennus tai ahdistus, johon ei
löydy ulkoista syytä tarvitsee joskus lääkkeistä apua. Aina huonon voinnin selitykseksi ei
löydy lapsuuden traumat, voi olla niin, että kannat geneettisesti vanhempiesi traumoja tai välittäjäaineet reagoivat esimerkiksi valon vähenemiseen. Lääke voi olla silloin silta, joka auttaa
yhden vaiheen yli ja vahvistaa mieltä tulevaa elämää varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti