Kahden maailman rajalla

Olen erityisherkkä ekstrovertti. Se ei ole diagnoosi, eikä erikoisuudentavoittelua vaan  hiljattain saapunut suuri helpotus, nimittäjä eletylle elämälleni. Sen voisi sanoa olevan persoonallisuuspiirre, temperamentti tai luonteenominaisuus. Se ei ole vain mielessä, se on kehossa, tunteissa ja tavassa tulkita maailmaa. Amerikkalaisen psykoterapeutin Elaine N Aronin mukaan erityisherkillä on usein ollut lapsuudesta saakka vahva tunne erilaisuudesta, joka on saanut heidät kokemaan ulkopuolisuutta tai huonommuutta. He ovat usein tarkkanäköisiä, intuitiivisia, tunnollisia, omaa käyttäytymistään ja sen vaikutusta muihin pohtivia, mutta he saavat helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä ja muista ihmisistä. Vaikka erityisherkällä ihmisellä voi olla myös aistiyliherkkyyttä, ei kyse kuitenkaan ole samasta asiasta. Stressi on kaikille ihmisille epämukavaa, mutta erityisherkät reagoivat siihen voimakkaammin. Tämä synnyttää toivottomuuden ja arvottomuuden tunteita. Ylivirittäytyminen, joka on erityisherkille tyypillistä, lisää myös stressin määrää. Erityisherkkä ihminen havaitsee siis ärsykkeitä, joita muut eivät havaitse. Yleensä erityisherkät tarvitsevat säännöllisen päivärytmin ja paljon unta.

Olen aina tiennyt olevani herkkä, mutta minua olisi auttanut valtavasti jos olisin tiennyt itseni kaltaisista jo vuosia sitten.  Olisin ehkä ollut rohkeampi ja luottavaisempi, uskaltanut luottaa tunteisiini ja osannut puolustaa itseäni. Pitänyt itsestäni parempaa huolta. Erityisherkkiä on arvioitu olevan noin 20 prosenttia ihmisistä, Ekstrovertteja erityisherkkiä vielä vähemmän.  Useimmat hsp-ihmisistä (highly sensitive person) ovat introvertteja. Toki useat meistä ulospäin suuntautuneista löytävät piirteitä molemmilta puolilta. Minustakin on tuntunut aina, että olen elänyt kahden maailman rajalla tehden eri-pituisia vierailuja molemmilla puolilla.  Toisaalta olen supersosiaalinen, innostuva, avoin ja rajaton, toisaalta hiljaisuutta rakastava, luonnossa viihtyvä yksinäinen ratsastaja. Nyt keski-iässä kun rupean olemaan tuttu itselleni, olen ymmärtänyt myös ominaisuuteni lahja-arvon. Logoterapian opiskeleminen on auttanut minua tässä prosessissa. Tunteet ottavat kovaa, mutta ne myös antavat valtavan paljon. Vaikeita asioita ja tunteita kokiessani olen pystynyt oppimaan hienoja asioita.  Viime vuosina olen myös päässyt hyödyntämään oppimaani ammatissani.

Huomenna tapaan kaltaisiani ihmisiä kun järjestän tapaamisen yhdistyksemme ihmisille. Mietin jo nyt millainen tilanne on? Tunnistammeko toisemme? Kuinka pääsemme jännityksen yli vai solahdammeko luontevasti kuin perhe toisiimme? Jatkuuko yhteinen matkamme pitkään vai onko kokemus eritysherkkyydestä niin uniikki ja ihmiset lopulta kuitenkin niin heterogeenisiä ettei yhteistä jaettavaa löydykään? Joka tapauksessa olen iloinen että teen tämän. Iloitsen että se 7-vuotias Marika, joka viihtyi yksin Kumpulan metsissä ja itki yksinäisen viulunsoittajan puolesta ja se 12-vuotias laiha tyttö, joka nautti pitkistä junamatkoista runokirjojensa kanssa ja hoiti lehmiä kesät Kainuun navetassa leikkien mielikuvitusleikkejä ja se teini-ikäinen, joka  kulki tuntosarvet pystyssä kantaen monia turhiakin taakkoja pääsee jakamaan tunteita saman kokeneiden kanssa.

Linkki Erityisherkkien yhdistyksen sivulle.